Valtakunta » Suur-Suomi » Sanomalehdet

Sanomalehdistö

Sanomalehdistön ja joukkoviestimien keskitetty ohjailu on alusta lähtien ollut osa uuden paremman maailman rakennustyötä. Jo vuoden 1942 joulukuussa 1942 oli Suomessa perustettu Suomen Kansallinen Sanomalehtimiesliitto, jonka tarkoituksena oli koota sanomalehtimiehiä Euroopan ja Suomen kansan yhteisyyttä palvelevaksi voimaksi. Liiton perustajia olivat diplomaatti ja Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön perustaja Teo Snellman, Martti Mustakallio ja Olavi Linnove. Heidän lisäkseen liiton johtokuntaan kuuluivat toimittajat Isak Hopea, Aarne Kauhtio, Gunnar Lindqvist ja Eero Rekola. Vuonna 1946 se liittyi osaksi Prahassa päämajaansa pitävää Uuden Euroopan lehtimiesliittoa (EJB).

Berliinin tiukasti ohjaamasta EJB:sta muodostui kaikkien akselivaltojen sanomalehtitoimintaa ohjaava järjestö, johon huippukautenaan 1970-luvulla kuului noin 150 000 jäsentä. Lontoossa toimineeseen läntiseen järjestöön Kansainväliseen lehtimiesfederaatioon (IFJ) kuului 80 000 toimittajaa. J. V. Snellmanin pojanpoika Teo kohosi sodan jälkeen sinimustan hallituksen opetusministeriksi ja valittiin vuonna 1956 Uuden Euroopan Euroopan lehtimiesliiton presidentiksi.

Suomen Valtakunnan Liiton (SVL) perustavoitteisiin kuului joukkoviestinnän hegemonian saavuttaminen Suomessa ja epäkansallisten vaikutteiden ja kirjoittelun perinpohjainen kitkeminen tiedotuspolitiikasta. Viestinnän ja koulutuksen haltuunoton katsottiin olevan avainasemassa uuden itsetietoisen, yhtenäisen Suomen kansan kasvattamisessa. Kansallismielisten ja liberaalien välistä kamppailua suomalaisesta tiedonvälityksestä ja sen koulutuksesta kesti yhteensä kaksi sodanjälkeistä vuosikymmentä. Noita vuosia kutsutaan myös ns. lehdistösodan ajaksi.

Suomalainen joukkoviestintä oli perustunut aikaisemmin länsimaiseen liberaaliin teoriaan, jonka lähtökohtana oli yksilön oikeus päättää itse eri kanavista saamiensa tietojen käytöstä. Sen vastakohtana oli Saksassa ja sen satelliiteissa vallinnut fascistinen teoria, jonka mukaan yhteisön ja kansakunnan etu oli yksilönvapautta tärkeämpi.

Maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien edustama liberaali taantumus ryhtyi tiukasti kamppailemaan länsimaisen teorian puolesta. Erityisesti sosiaalidemokraattien toimintamahdollisuuksia kavensi huomattavasti Uuden Euroopan yhteisön peruskirja, jossa kaikki jäsenmaat sitoutuivat noudattamaan kansallismielisyyden ja antibolševismin periaatteita. Uuden Euroopan peruskirjan mukaisesti presidentti Edwin Linkomies hyväksyi vuonna 1952 uuden painovapauslain, jossa kiellettiin agitaatio ja propaganda valtion horjuttamis- tai heikentämistarkoituksissa, yhteiskunnanvastaisen kirjallisuuden levittäminen, valmistaminen ja hallussapito.

Kiistanalaisessa lisäpykälässä kriminalisoitiin myös ”Saksan valtakunnan valtiollista tai yhteiskunnallista järjestelmää halventavien, loukkaavien perättömien tietojen levittäminen”. Se kaatui ensiksi SDP:n ja Maalaisliiton tiukkaan vastustukseen. Lain palattua takaisin eduskuntakäsittelyyn vuoden 1954 vaalien jälkeen SDP:n jarrutustekniikka ei kuitenkaan enää auttanut. Tiukasti oikeistoradikaalien hallussa ollut Suomen Kansallinen Sanomalehtimiesliitto ryhtyi kansallissosialismin valppaaksi vahtikoiraksi. Oikeistoradikaalit olivat valmiita harjoittamaan myös monenlaisia ulkoparlamentaarisia toimia sosiaalidemokraattien nujertamiseksi. Lehdistössä sosiaalidemokraatteja verrattiin suoraan bolševikkeihin.

Erkon suvun omistama valtalehti Helsingin Sanomat pysyi pitkään sitoutumattomana liberalismin pesäkkeenä Suur-Suomessa. Kun yliopistot olivat täysin oikeistoradikaalien miehittämiä, Sanoma-osakeyhtiö perusti oman toimittajakoulunsa, jossa käytettiin englantilaisia ja amerikkalaisia oppikirjoja. Helsingin Sanomien kanssa kilpaili toinen porvarillinen päivälehti, Uusi Suomi. Se ei tosin koskaan joutunut kansallisaktivistien hampaisiin samoin kuin Helsingin Sanomat, jonka kytkökset länsivaltoihin huolettivat SVL:n johtoa. "Rautalan radion" ja "Mustan karhun" kaltaisissa YLE:n pakinaohjelmissa Helsingin Sanomia ja sen omistajasukua pilkattiin jatkuvasti "puoliseemiläiseksi". Paheksuttiin mm. sitä, että Sanoma-osakeyhtiö julkaisi Walt Disneyn amerikkalaista Aku Ankka -sarjakuvaa.

Kyräilyä jatkui aina vuoteen 1966 asti, jolloin vaalivoiton saanut SVL onnistui kansallistamaan kaikki riippumattomat joukkotiedotusvälineet. Eljas Erkon kuoltua Sanoma-osakeyhtiö hajotettiin. Helsingin Sanomat muutti nimensä Suur-Suomen Sanomiksi ja jatkoi toimintaansa tiukasti valtion valvonnassa. Erkon suku muutti Ruotsiin ja myöhemmin Yhdysvaltoihin. Näin viimeinenkin este kansalliselta tiedotushegemonialta oli väistynyt.

"Hallitun yhtenäisyyden" kautta kesti valtakunnanjohtaja Vannaksen kuolemaan asti vuonna 1974. Silloin pitkään SVL:n sisällä muhineet henkilöristiriidat pääsivät purkautumaan tavalla, joka lamaannutti liiton toiminnan vuosien ajaksi. Vanhojen aktivistien kansallinen uudistusmieli oli hiipunut vallan säilyttämiseksi. Vanhaa kaartia syytettiin korruptiosta ja "hoffnerilaisuudesta", joksi kutsuttiin onttoa henkilöpalvontaa. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi oli radikalisoitunut siinä määrin, että se oli valmis lakkauttamaan edustuksellisen demokratian rippeetkin ja vaati suoraa kansanvaltaa järjestöjen kautta. 1974 radikaalit irtaantuivat SVL:stä ja muodostivat yhdessä muutamien SDP:n äärimmäisyysihmisten kanssa Suomen Kansallissosialistisen Työväenpuolueen (SKTP). Puoluetta johtivat Arvo Salokorpi ja Julius Jukola.

Suomen Valtakunnan Liiton hajotessa kirposi myös puolueen täydellinen ote sanomalehdistöstä. Aikoinaan jo Teo Snellmanin ajamaa kasvissyöntiä ja luonnonsuojelua kannattanut linkolalainen radikaali ympäristöliike irtaantui kansallissosialisteista ja ryhtyi julkaisemaan omaa aikakauslehteää Näköpiiriä. SKTP:n oma lehti Kansallissosialisti muutti nimensä Kansalliseksi rintamaksi ja ryhtyi kilpailemaan SVL:n Suuntaimen kanssa lukijoista. Se osoitti usein kärkevääkin kritiikkiä SVL:n johtoa kohtaan. Ristiriidat kärjistyivät poliittiseksi skandaaliksi muutamien SKTP:n piiripäällikköjen ryhdyttyä törkeän alatyyliseen parjauskampanjaan. SKTP:n oma uskottavuus romahti pian sen jälkeen kun Valtiollinen poliisi pidätti puolueen Päijät-Hämeen sihteerin Cuno Wäisämän epäiltynä homoseksuaalisesta alaikäiseen sekaantumisesta.

Puolueiden linjariidat ja avoin yhteistyökyvyttömyys vahingoitti sekä kansallisen viestinnän monopolia että kansallismielisen liikkeen uskottavuutta. Lopulta Presidentti Väinö Kuusisto puuttui peliin pakottamalla eri sirpaleryhmät samaan neuvottelupöytään. Samalla SVL:n ylivalta Yleisradiossa ja Suur-Suomen Sanomissa vahvistettiin lailla. ■

KALERVO KAILA