Valtakunta » Uusi Eurooppa » Kartta » Westland

Alankomaat

Saksa miehitti Hollannin ja Belgian osana Iso-Britanniaa vastaan kohdistettuja sotatoimenpiteitä. Maat liitettiin sodan jälkeen Kolmanteen Valtakuntaan autonomisina piirikuntina. Westlandin, Flanderin ja Vallonian valtakunnanpiireinä mailla on omakielinen paikallishallintonsa ja itsenäiset puolueosastonsa, jotka lasketaan NSDAP:n sisarpuolueiksi. 90 % maista kerätyistä veroista myös käytetään valtakunnanpiirien sisällä.

Taloudellisesti Alankomaat muodostavat yhtenäisen Westlandin talousalueen. Alueella käytetään valuuttana Valtakunnan markkaa. Palkat ja hinnat ovat yhteiset Suur-Saksan kanssa, eikä tulleja kanneta. Raideliikenne– ja moottoritieverkosto yhdistävät Westlandin, Flanderin ja Vallonian kiinteästi Valtakuntaan.

reichsgau westland

Hollannin antauduttua toukokuun 14. päivänä 1940 maan hallitus ja kuningasperhe pakenivat Lontooseen. Laillisen esivallan puuttuessa Saksa oli velvoitettu Haagin sopimuksen mukaisesti järjestämään maan siviilihallinnon. Hollannin valtakunnankomissaariksi nimitettiin Itävallan entinen kansleri Arthur Seyss-Inquart. Hän saattoi aluksi tukeutua edeltävien poliittisten puolueiden yhteistyöhön. Pääministeri D. J. Geer palasi Lontoosta takaisin kotimaahansa rakentamaan rauhaa Hollannin ja Saksan välille. Yhteistyötä ja avunantoa edistämään perustettiin Nederlandse Unie –puolue, johon liittyi 800 000 jäsentä.

Sodan pitkittyessä Seyss-Inquart joutui luottamaan yhä enenevässä määrin paikallisiin fascisteihin, joita johti Anton Mussert. Mussertin Nationaal-Socialistische Bewegingillä (NSB) oli 300 000 jäsentä ja omat univormupukuiset joukkonsa. Seyss-Inquartin tavoitteena oli pitkän ajan kuluessa totuttaa germaaniset hollantilaiset vähitellen kansallissosialismiin ja edesauttaa tulevaa assimilaatiota Kolmanteen Valtakuntaan. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että paikallinen väestö tulisi suhtautumaan kielteisesti kaikkiin radikaaleihin muutoksiin.

Mussert yritti samaan aikaan vaikuttaa Hitleriin, jotta hänet nimitettäisiin Hollannin valtakunnanjohtajaksi. Hitler piti Mussertia epävakaana persoonana eikä pitänyt hänen suurhollantilaisista haaveistaan. Hän antoi kuitenkin Mussertille luvan jatkaa poliittista toimintaansa Hollannissa. NSB julistettiin ainoaksi sallituksi puolueeksi ja kaikkien muiden fascististen määrättiin liittyvän siihen. Hollannin oma SS (Nederlandsche–SS) integroitiin Valtakunnan–SS:iin ja NSB:n puolisotilaalliset joukot (Weer Afdeelingen, WA) sai poliisioikeudet.

Marraskuussa 1942 Hollannin korkein SS– ja poliisijohtaja Hanns Albin Rauter esitteli oman suunnitelmansa Hollannin sulauttamiseksi Valtakuntaan. Sen mukaan maa olisi jaettu viiteen piiriin, joiden johtoon nostettaisiin itärintamalta kotiinpalaavia hollantilaisia Waffen SS-miehiä. Hollantilaiset virkamiehet neuvoivat valtakunnankomissaari Seyss-Inquartia luopumaan suunnitelmasta, sillä se aiheuttaisi liikaa vastustusta ja hallinnollisen kaaoksen. Rauterin kaavailut hyllytettiin sodan ajaksi.

Mussert, jonka suosio oli tasaisesti laskenut, pyrki Neuvostoliiton antauduttua 22.6.1943 uudestaan Hitlerin puheille, mutta häntä ei enää otettu vastaan. NSB uudelleenjärjestettiin NSDAP:n mallin mukaisesti ja sen johtoon nousi Rost van Tonningen, joka oli puolueen sanomalehden päätoimittaja ja germaanisen aatteen innokas kannattaja. Tonningenista tuli Hollannin taloudellisen uudelleenstrukturoinnin arkkitehti. Viimeisetkin raha– ja tullimuurit Hollannin ja Valtakunnan välillä poistettiin. Hollannin tärkeimmäksi tehtäväksi Uudessa Euroopassa määriteltiin kulutustavaroiden tuotanto Euroopan sisämarkkinoille.

Väliaikainen valtakunnankomissariaatti lakkautettiin virallisesti 1949 ja koko Hollannista muodostettiin virallisesti Gau Westland, jonka gauleiteriksi valittiin kymmenvuotisen kokemuksensa perusteella Arthur Seyss-Inquart. Piirikunta sai käyttää Valtakunnan lipun ohella sini-valko-oranssia Prinsenvlagia, jota oli käytetty hollannin itsenäisyystaistelujen aikaan 1568–1648. Seyss-Inquartin oma "Westland"–kulttuurijulkaisu oli yksi tärkeimpiä välineitä kansankunnan kasvattamisessa germaaniseen rotuajatteluun.

Valtakunnan virallisen kulttuuripolitiikan lähtökohta oli, että kulttuurin oli oltava sisällöltään kansallissosialistista ja muodoiltaan paikallista. Se tarkoitti, että Valtakuntaan kuuluvilla germaanisilla kansoilla oli oikeus käyttää omaa kieltään ja suorastaan velvollisuus pitää yllä omia kansankulttuurisia piirteitään, mutta ne oli sovitettava ajan ideologisiin vaatimuksiin. Kulttuurisen ilmaisemisen päämääränä oli kansallissosialismin ylistäminen ja taantumuksellisen kapitalismin ja kommunismin kritisointi. Kansallisuusnäkökulmasta oli korostettava kuulumista germaaniseen kansojen perheeseen ja eurooppalaiseen rotuun vanhanaikaisen ”pikkuporvarillisen” nationalismin kustannuksella.

Hitlerin kuoleman jälkeinen aika oli koko Alankomaissa taloudellisen nousun aikaa. Berliinin ohjausta vähennettiin ja paikallistasoille annettiin lisää taloudellista päätösvaltaa. Rost van Tonningenista tuli ensimmäinen hollantilainen gauleiter. Kulutustavaroiden tuotanto ja elektroniikkateollisuus määriteltiin Westlandin tärkeimmiksi tuotantosektoreiksi. Elintason kohottamisella arveltiin saavan ihmiset myös kannattamaan valittua yhteiskuntajärjestystä. Tonningenin perustama Nederlandse Oostcompagnie vaikutti merkittävästi myös Ukrainan jälleenrakennukseen ja hollantilaisia siirtolaisia muutti uusille itäalueille.

1960-luvulla Westland nivoutui entistä syvemmin sitein emämaahansa. Hollantiin asti ulottuva Valtakunnan Autobahn-verkosto valmistui ja tavalliset hollantilaiset saivat mahdollisuuden autoilla kesälomalle vaikka Rügenille. Kansallissosialistisen puolueen tarjoamat monet virkistysmahdollisuudet aukenivat myös autonomisten valtakunnanpiirien asukkaille. 1969 Westlandin 20–vuotisjuhlallisuuksien aikaan laskettiin, että germaanisille juurille palaaminen ja kalliista siirtomaaimperiumista luopuminen oli Hollannille onnenpotku. Siirtomaat olivat maksaneet Hollannille paljon enemmän kuin mikä niiden tuotto oli ollut. Lisäksi niistä kiinni pitäminen olisi eittämättä johtanut Hollannin ”rodulliseen sekasortoon.”


Flaaminmaan nuorisoliiton (Hitler-Jugend) päivä 15. elokuuta 1944

FLANDERI JA VALLONIA

Alankomaiden eteläosa, Belgia, oli kummajainen. Maassa asui kaksi erillistä kansaa – toinen puhui hollantia, toinen ranskaa – joilla ei ollut muuta yhteistä kuin kuningas. Sodan myös Belgian hallitus pakeni Englantiin, mutta kuningas Leopold III jäi maahan ja antautui saksalaisille. Hitler olisi halunnut Leopoldin jäävän valtionpäämieheksi, mutta kuningas kieltäytyi yhteistyöstä ja jättäytyi protestiksi kotiarestiin omaan kuninkaanlinnaansa.

Belgia ja osa Pohjois-Ranskaa (Nord-Pas de Calais) asetettiin sotilashallinnon alaisuuteen. Sattumalta sotilaskuvernööriksi määrättiin kenraali Alexander von Falkenhausen, joka oli Belgiaa 1914–1918 miehittäneen kenraali Ludwig von Falkenhausenin veljenpoika. Vastarinta oli muuten vähäistä, mutta kommunistit tekivät summittaisia surmatöitä Brysselin ympäristössä. Kommunistienkin vastarinta loppui Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen.

Maassa oli jo valmiiksi vahvoja separatistisia liikkeitä, jotka vihasivat Belgian keinotekoista valtiota. Sekä flaamit että ranskankieliset valloonit tavoittelivat kansallista itsemääräämisoikeutta. Sotilashallinto lakkautettiin heinäkuun 18. päivä 1944 ja korvattiin Josef Grohén johtamalla valtakunnankomissariaatilla, jonka tehtävä oli valmistella alueiden paluu siviilihallintoon.

Joulukuussa 1944 Belgian kuningaskunta lakkautettiin virallisesti ja maa jaettiin kahteen autonomiseen valtakunnanpiiriin, Valloniaan ja Flanderiin. Leopold III sai valtiolta eläkkeen, jonka turvin entinen kuningas ryhtyi harrastaja–entomologiksi ja matkaili laajalti mm. Senegalissa. Flaamit saivat entisen Ranskan Flanderin eli Duinkerken (Dunkirk) ympäristön; valloonit Hennagaun ja Pas-de-Calais'n.

Flaamit osoittautuivat kaikkein innokkaimmiksi yhteistoimintaan. Staf de Clerqin ja Hendrik Eliaksen johtama Flaamien kansallinen liitto (Vlaamsch Nationaal Verbond, VNV) johti aluksi Flanderin siviilihallintoa. Sen univormupukuiset puolisotilaalliset joukot liitettiin osaksi Valtakunnan vastaavia organisaatioita. VNV joutui kuitenkin kilpailemaan Jef Van de Wielen ja Rolf Wilkeningin perustaman akateemisen Flaami-Saksa-seuran (DEVLAG) kanssa vaikutusvallasta. Ristiriitoja aiheutti myös VNV:n katolisuus ja klerikaalifasismi. Heinrich Himmlerin SS tuki mieluummin avoimen antikristillistä DEVLAGia.

Molemmat ryhmät sponsoroivat vapaaehtoisia Waffen-SS -joukkoihin. 1943 DEVLAG perusti Flanderin Hitler-Jugendin jaoston. Lopulta Eliaksen VNV tukahdutettiin separatistisena ja DEVLAG integroitiin Saksan Kansallissosialistisen puolueen paikalliseksi edustajaksi. Jed Van de Wielestä tuli Flanderin valtakunnanpiirin ensimmäinen gauleiter.

Ranskankieliset valloonit eivät halunneet jäädä Uuden Euroopan ulkopuolelle, vaan pyrkivät yhtä suurella innolla Hitlerin suosioon. Vallonian klerikaalifasistisesta REX-puolueesta tehtiin siviilihallinnon edustaja. Sen eri osastot integroitiin ajan myötä Saksan Kansallissosialistiseen puolueeseen. Vallonian lipussa on punainen Burgundin risti mustalla pohjalla.

Puolueen nuori johtaja Léon Degrelle liittyi vapaaehtoisena Waffen-SS -joukkoihin ja taisteli itärintamalla sodan pahimmissa paikoissa. Valloonilegioonan uhraukset taistelussa bolševismia vastaan pantiin merkille myös Berliinissä ja vahvistivat sen käsityksen, että valloonit todella olivat ”ranskankielisiä germaaneja”. Degrelle oli Vallonian itseoikeutettu johtaja vuoteen 1976 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.