Valtakunta » Uusi Eurooppa » Kartta » Unkari

Unkari ja Slovakia

kuninkaaton kuningaskunta
ja yhden puolueen tasavalta

Valtakunnalle yksinoikeudella MARCO TAVASZHÁZY

Unkarilaisilla oli ennen sotaa oma Versaillesin häpeänsä: Trianonin sopimus, jolla ympärysvallat silpoivat mielivaltaisesti Unkarin kuningaskunnan osiinsa. Unkari menetti kaksi kolmasosaa alueistaan ja kolme viidesosaa väestöstään. Noin kolme miljoonaa unkarilaista jäi elämään uusien rajojen ulkopuolelle. Unkarin viimeinen kuningas Károly IV luopui vallasta. Maasta tuli kuninkaaton kuningaskunta, jota hallitsi valtionhoitaja Miklós Horthy.

Ulkopoliittisesti maa oli vihollisten ympäröimä. Maa haki tukea Saksasta ja Italiasta. Saksan taloudellinen tuki pelasti maan lamasta mutta teki Unkarista taloudellisesti riippuvaisen. Saksan poliittisen tuen avulla Unkari pyrki korjaamaan rauhanomaisesti Trianonin sopimuksen vääryyksiä. Vuonna 1938 Unkari irtisanoutui yksipuolisesti Trianonin asettamista rajoituksista maan taloudelle ja asevoimille. Saksan ja Italian tuella Unkari sai ns. Wienin välitystuomiossa 2.11.1938 takaisin itselleen eteläisen Slovakian ja Karpato-Ukrainan. Toisessa välitystuomiossa 30.8.1940 Unkarin ja Romanian välillä Transylvania jaettiin kahtia maiden kesken. Unkarilaisenemmistöinen pohjois-Transylvania liitettiin osaksi Unkaria.

Näin aikaisemmin saarrettu Unkari oli päätynyt yllättäen tilanteeseen, jossa se oli lähes joka puolelta ystävällismielisen Saksan ja sen liittolaisten ympäröimä. Itävalta oli liittynyt Valtakuntaan, Slovakiaa johti Tison saksalaismielinen hallitus, Puola oli jaettu ja Romanian kärsimät aluemenetykset olivat johtaneet sisäpoliittiseen kriisiin, jossa kuningas Kaarle (Carol) II poistui maasta antaen marsalkka Antonesculle mahdollisuuden nousta valtaan ja kutsua maahan saksalaisia joukkoja turvaamaan maan öljykenttiä.

Jugoslavian kanssa Unkarilla oli joulukuussa 1940 solmittu hyökkäämättömyys- ja ystävyyssopimus, joka kariutui kun Iso-Britannian tukemat saksalaisvastaiset upseerit suorittivat siellä sotilasvallankaappauksen maaliskuussa 1941. Vallankaappauksen seurauksena Hitlerin täytyi lähettää maahan joukkoja ja tuntien Unkarin piilevät revisiohaaveet hän vaati kauttakulkuoikeutta armeijalleen ja toivoi myös Unkarin sotavoimien osallistuvan vallankaappauksen kukistamiseen. Kaappaajien antauduttua Unkarin pitkäaikainen valtionhoitaja Miklos Horthy antoi 19.4.1941 luvan miehittää etnisten unkarilaisten asuttamat alueet entisen Jugoslavian alueella. Muravidék (Prekomurje), Muraköz (Međimurje), Baranja ja Bačka olivat Unkarin viimeiset aluelaajennukset.

Kun Saksan hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan käynnistyi, Hitler odotti suomalaisten ja romanialaisten, mutta ei muiden maiden sotilaallista tukea. Romanialaiset toivoivat aseveljeyden avulla saavansa Führeriltä takaisin Pohjois-Transilvanian, mikä sai myös Unkarin sotilasjohdon kannattamaan liittymistä taisteluun saksalaisten rinnalla, jotteivät romanialaiset saavuttaisi Hitlerin silmissä heitä parempaa asemaa. Lisäksi he uskoivat sodan muodostuvan helpoksi ja lyhyeksi.

Bárdossyn hallitus ja valtakunnanhoitaja Horthy eivät aluksi kannattaneet ajatusta, mutta kansallisuustunnuksettomien bolshevikkilentokoneiden pommitettua Kassan (Košice) kaupunkia pääministeri Bárdossy ilmoitti 27.7.1941 parlamentissa sotatilan vallitsevan Unkarin ja Neuvostoliiton välillä. Unkari lähetti itärintamalle vielä samana päivänä n. 40.000 miehen sotajoukon.

Osastot pääsivät etenemään nopeasti, sillä ne eivät aluksi kohdanneet mainittavaa vastarintaa. Ne olivat kuitenkin huonosti aseistettuja ja varustettuja, sillä vuonna 1938 aloitettu varusteluohjelma ei ollut ehtinyt saada kolmessa vuodessa ihmeitä aikaan. Unkarin talous ei myöskään tahtonut saada sotaponnistelujen tarpeita tyydytettyä, ja elintarvikehuolto heikkeni jatkuvasti sekä rintamalla että kotona.

Maa oli joutunut sodan pyörteisiin aivan liian varhain ja liian huonosti valmistautuneena. Sitä paitsi se oli nyt sodassa Neuvostoliiton ohella myös Britannian ja USA:n kanssa. Sodan- ja saksalaisvastainen mieliala valtasi alaa ja maan fasistisen nuoliristipuolueen kannatus laski jatkuvasti sodan edetessä. Maaliskuussa 1942 Horthy vaihtoikin liian saksalaismielisen pääministeri Bárdossyn luottomieheensä, varovaiseen Miklós Kállayhin.

Keväällä 1942 lähetettiin saksalaisten vaatimuksesta rintamalle Unkarin 2. armeija, johon kuului n. 200.000 miestä. Koska unkarilaiset joukot olivat heikosti varustettuja, käytettiin niitä lähinnä järjestyksen ylläpitoon miehitetyillä alueilla. Sevastopolin antautumisen jälkeen syksyllä 1942 suuri osa 2. armeijan osastoista siirrettiin Eteläiseen armeijaryhmään Krasnodarin alueelle, jonne saksalaisten panssarien nopea eteneminen oli jättänyt rintamaan suuria aukkoja.

Moskovan ratkaisutaistelujen aikaan 1943 Puna-armeija laukaisi asemasodan Kaukasuksella keskittäen runsaasti joukkoja huonosti varustettuja ja heikosti motivoituneita, lähes reservittömiä unkarilaisia vastaan. Kaukasuksella taistelleet, lähinnä romanialaisista, unkarilaisista ja ukrainalaisista koostuneet joukot joutuivat Maikopissa neuvostojoukkojen laukaisemaan mottiin, ja vain saksalaisten moottoroitujen reservien ripeä siirtäminen alueelle pelasti neljä kokonaista armeijaa tuholta. Unkarin 2. armeija menetti taisteluissa 10.000 miestä kaatuneina, ja 25.000 haavoittui tai jäi sotavangiksi.

Sodan pitkittyessä Unkarin ruokahuolto ja teollisuus kärsivät yhä pahemmin, ja maassa alettiin nähdä jo nälkää. Toisaalta kilpailu romanialaisten kanssa Saksan suosiosta Transilvanian kysymyksen vuoksi motivoi Unkarin johtoa yhä suurempiin uhrauksiin. Romania halusi Pohjois-Transilvanian takaisin, Unkari puolestaan tahtoi itselleen eteläosankin. Kumpikaan maa ei siis voinut vetäytyä Saksan rinnalta sodassa sen pelossa, että Saksa palkitsee "paremman liittolaisensa" rajantarkistuksin Transilvaniassa. Unkarilla ja Romanialla oli toinenkin rajakiista: Bánátin alue entisen Jugoslavian koilliskulmassa Voivodinan ja Romanian välissä. Saksa piti territorion kuitenkin itsellään koko sodan ajan - eräänlaisena porkkanana.

Aselepo itärintamalla vuonna 1943 ei varsinaisesti helpottanut Unkarin jo katastrofisen huonoa taloudellista asemaa, sillä unkarilaisia joukkoja tarvittiin yhä idässä järjestyksen ylläpitoon. Kun neuvottelut toisaalta neuvostohallituksen, toisaalta kansallisten komissioiden ja Venäjän vapautusliikkeen kanssa kariutuivat, unkarilaiset joutuivat uudestaan rintamavastuuseen. Lopullisesti Unkarin taloudellinen tilanne alkoi kohentua vasta Zürichin rauhan jälkeen.

Transilvanian ja Bánátin kysymys hiersi Unkarin ja Romanian välejä vielä sodan jälkeenkin, sillä Saksa ja Italia ovat Wienin rajasopimuksen takaajat. Saksan isännöimissä neuvotteluissa ratkaisumahdollisuudeksi otettiin väestönsiirrot. 40-luvun lopussa siirrettiin Pohjois-Transilvaniasta etelään kaksi miljoonaa romanialaista, joiden tilalle vastaavasti siirtyi Romanian unkarilaisvähemmistö.

Valtionhoitaja Horthyn kuoltua vuonna 1950 sisäinen paine Unkarissa kotimaisten kansallissosialistien taholta kasvoi niin suureksi, että Nuoliristi-puolue sai Saksan tukemana kaapattua vallan. Puolueen johtajasta Ferenc Szálasista tuli saksalaisen esikuvan mukaan nemzetvezetõ eli kansakunnanjohtaja. Samalla aloitettiin maan lainsäädännön ja sisäpolitiikan uudelleenmuotoileminen kansallissosialismin oppien mukaisesti. Maareformi suoritettiin loppuun, työväestölle taattiin sosiaaliturva ja lyhyt työviikko. Kuningaskunta lakkautettiin nyt myös virallisesti. Unkarin lippu vaihdettiin nuoliristipuolueen käyttämään.

Kansakunnan uudistustaistelu ei kuitenkaan sujunut täysin kivuttomasti. Osana uutta järjestelyä Szálasin nuoliristiläiset kyyditsivät yli 40,000 tunnettua järjestelmän vastustajaa ja älymystön edustajaa työleireille, kuten myös julistivat voimaan uudet rotulait, joiden perusteella maan juutalaisväestö pakkosiirrettiin itään. Salainen poliisi vainosi armotta kaikkia Szálasin politiikan vastustajia. Szálasin ja kumppaneiden väkivaltainen hallinto sai kuitenkin äkillisen lopun, kun Saksan linja alkoi pehmetä Hitlerin kuoltua. Lopulta Unkarin kansa nousi barrikadeille vuonna 1956 vaatien maahan demokraattisia uudistuksia ja Szálasin eroa.

Levottomuuksien levitessä koko maahan Szálasilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin erota. Saksa ei kuitenkaan halunnut nähdä tärkeän Balkanin liittolaisensa ajautumista anarkiaan ja lähetti panssarit rajan yli lokakuussa 1956. Mekanisoidut SS-joukot palauttivat järjestyksen nopeasti koko Unkariin. Uuden führerin Rudolf Hessin mielestä Szálasin paluu valtaan olisi kuitenkin ollut epäviisasta. Hänen seuraajakseen nimitettiin maltillisempi András Puskás, jonka pitkällä hallituskaudella salaisen poliisin toimintaa vähennettiin ja tavallisten ihmisten arkielämä rauhoittui. Ikääntyneen Puskásin tilalle "Unkarin totuuden ja elämän puolueeksi" (Magyar igazság és élet pártja, MIÉP) nimensä vaihtaneen nuoliristiliikkeen johtoon on noussut 1980-luvulla István Csurka.


Slovakian johtaja Jozif Tiso valtiovierailulla Saksassa. Oikealla ulkoministeri Joachim von Ribbentrop.

Slovakia

Suuri osa slovakeista vastusti maan liittämistä Tšekkoslovakian unioniin. Slovakkeja ei koskaan tunnustettu tasaveroisiksi kumppaneiksi. Monikaan heistä ei ollut halukas katoamaan keinotekoisen Tšekkoslovakian sekoitukseen. Itsenäisyyden kannattajat olivat jo 1905 perustaneet puolueen (Slovenská ľudová strana), joka pyrki slovakkien kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen.

Puolueen johtaja oli Andrej Hlinka, katolinen pappi, ja kun hän kuoli pitkälliseen sairauteen vuonna 1938, puolueen johtoon nousi toinen pappi, monsignore Jozef Tiso. Kansallismielisen liikkeen kannattajakunta muodostui maaseudun katolisesta väestöstä. Hlinkan kuoleman jälkeen puolue muutti virallisen nimensä muotaan Hlinkan kansanpuolue – Slovakian kansallisen yhtenäisyyden puolue (HSĽS-SSNJ). Puolueella oli oma univormupukuinen puolisotilaallinen kaartinsa, Hlinkova Garda.

Kansanpuolue menestyi vaaleissa erinomaisesti. Puolueen virallisen separatistisen linjan mukaan se vietti koko sotienvälisen ajan oppositiossa. Kun Tšekkoslovakia näytti olevan kuolemankielissään Münchenin sopimuksen jälkeen lokakuussa 1938, Tiso lisäsi painetta Prahan suuntaan. Prahan hallitus vaati myönnytysten vastineeksi takeita, etteivät slovakit yrittäisi erota unionista.

Kun takeita ei saatu, Tiso erotettiin 12.3.1939 ministerinvirasta ja Slovakian kansanpuolueen johtohenkilöitä pidätettiin. Kaksi päivää myöhemmin Slovakian parlamentti julisti maan itsenäiseksi ja Tšekkoslovakia lakkasi olemasta. Tisosta tuli uuden Slovakian tasavallan ensimmäinen pääministeri. Kriisi tuli Saksalle odottamatta. Hitler tunnusti kiireesti Slovakian itsenäisyyden. Slovakia ja Saksa solmivat välittömästi valtiosopimuksen, jolla Slovakia antautui Saksan suojelukseen.

Suojeluksen tarpeessa maa olikin, sillä Slovakia ajautui välittömästi vakaviin ongelmiin. Maan ruteenivähemmistö irtautui Slovakiasta ja julisti 15.3.1939 itsenäisen Karpato-Ukrainan tasavallan. Unkarin armeija ylitti rajan ja, kohdaten ainoastaan vähäistä vastarintaa tšekkiläisiltä rajavartiojoukoilta, miehittivät alueen. Myös Slovakian ja Unkarin rajajoukkojen välillä tapahtui laukaustenvaihtoja. Kahdeksan päivää kestäneen rajasodan aikana unkarilaiset tunkeutuivat Slovakian alueelle ja pakottivat Tison lopulta 4.4. luovuttamaan Unkarille 1 697 neliökilometriä itäistä Slovakiaa.

Tästä eteenpäin Slovakian hallitus luotti täysin Saksaan maan suvereniteetin turvaamiseksi. Saksalaisten joukkojen annettiin perustaa tukikohtia Slovakiaan. Slovakia liittyi mukaan Saksan sotaan Puolaa vastaan ja sai palkkioksi itselleen pienen osan Puolaa. Saksa piti Slovakiaa ”mallisatelliittina” ja piti huolta siitä, ettei maan itsemääräämisoikeutta loukattu niin kauan, kun se noudatti maiden välistä ystävyys–, yhteistyö– ja avunantosopimusta.

Berliinissä kuitenkin huolestuttiin, kun huomattiin Slovakian sisä– ja ulkoministeri Ferdinand Ďurčanskýn ryhtyneen tekemisiin englantilaisten kanssa ja piilotelleen selkänsä takana Saksalle vihamielisiä voimia – juutalaisia, vapaamuurareita ja heidän kätyreitään. Tiso ymmärsi yskän ja lyhyiden neuvottelujen jälkeen Ďurčanský sai lähteä heinäkuussa 1940. Hänen tilalleen tuli kansanpuolueen fascistisiiven edustaja Vojtech Tuka.

Puolueen sisällä vaikutti kaksi hyvin erilaista poliittista linjaa. Tison johtamat klerikaalifascistit kannattivat puhtaasti autoritaarista katolista säätyvaltiota. Heitä vastusti pienempi, Tukan johtama saksalaismielinen oppositio, joka oli omaksunut ajatuksia kansallissosialismista. Opposition toiminnan keskipisteeksi muodostui Hlinkova Garda.

Saksa suosi aluksi Tukan faktiota, mutta kun kävi ilmeiseksi että Slovakian laajat kansankerrokset olivat yksimielisesti Tison edustaman "poliittisen katolilaisuuden" takana, Berliini vaihtoi nopeasti tukensa Tisolle. Vuodesta 1942 lähtien Tiso oli maan ainoa Johtaja, Vodca. Tison kannatusta nosti maan taloudellinen menestys sota-ajasta huolimatta.

Sodan jälkeen Slovakia oli ensimmäisten joukossa kannattamassa Euroopan maiden laajempaa integraatiota Hitlerin Uuteen Eurooppaan. Vaikka Tison vallan loppuvuosina talouskasvu jatkui entistä nopeampana (teollisuustuotannon määrä kasvoi 170 % vuosien 1948 ja 1957 välillä), oppositio alkoi vaatia maan yhteiskuntarakenteiden nopeampaa yhdenmukaistamista kansallissosialismin oppien mukaisesti.

Vuonna 1951 valtaan nousi kovan linjan lakimies Štefan Tiso. Vallanvaihdos aiheutti jonkun verran poliittista liikehdintää. Hlikova Gardan jäsenet alkoivat syyttää vastustajiaan "kansaa vastaan suunnatusta salaliitosta" ja maanpetoksen valmistelusta. Koko joukko porvariston edustajia, plutokraatteja, vapaamuurareita ja muita lännen kätyreitä tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan. Nuorempi Tiso muutti myös maan lippua. Hän halusi luopua Uuteen Eurooppaan huonosti sopivasta 1800-lukulaisesta slaavien trikolorista sellaisen lipun hyväksi, joka korostaisi Slovakian katolista perinnettä.

1960 Slovakia sai uuden perustuslain, joka vahvisti entisestään Johtajan autoritaarista valtaa ja teki parlamentista lähinnä neuvoa-antavan elimen. Uudistukset olivat välttämättömiä, sillä maa oli juuri ajautunut taloudelliseen taantumaan. 1965–1968 Slovakian kansantuotteen kasvu oli Euroopan alhaisin.

Valtakunnan talouskomissaarit arvioivat Slovakian talouden tilan uudelleen 1969 Siegfried Hoffnerin noustua valtakunnankansleriksi. Maan talouselämän tehtäväksi määrättiin jälleen maataloustuotteiden tuottaminen Uuden Euroopan markkinoille. Ankaran tasapainotuksen ja talouskuurin ansiosta Slovakia selviytyi lamasta. Maatalosutuotteiden lisäksi maa on saanut lisätuloja turismista.