Valtakunta » Uusi Eurooppa » Ukraina

”Ukrainan arot ovat goottien heimon ikiaikaista asuma-aluetta. Pitkäaikainen yhteys germaaniseen vereen on jättänyt ukrainalaisiin pysyvän jälkensä, minkä ansiosta he ovat kyenneet kultivoimaan maataan, toisin sanoen, luomaan kulttuuria.... Arjalainen vaikutus on selvästi nähtävissä ukrainan maaseudun terveissä talonpoikaistyypeissä.”
– Herbert Backe Hitlerille (1942)

Ukrainan Itsenäinen Valtio

Ukrainan itsenäinen valtio on yksi Uuden Euroopan yhteisön peruskirjan allekirjoittajamaasta. Se saavutti itsemääräämisoikeutensa vuonna 1950 ja korvasi sitä edeltäneen Ukrainan valtakunnankomissariaatin (Reichskommissariat Ukraine). Ukraina on strategisen sijaintinsa ja luonnonvarojensa tähden edelleen Saksan tiukassa ohjauksessa. Sen rajanaapureita ovat Suur-Saksa, Valkorutenia, Moskova, Neuvostoliitto, Kalmukia, Kuban ja Romania. Valtion historiallinen edeltäjä on Ukrainan kansantasavalta (1919-1921).

Ukraina on pinta-alaltaan Uuden Euroopan toiseksi suurin ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin valtio. Se on väestöltään monikansallinen. Suurimmat etniset vähemmistöt ovat venäläiset (29 %) ja saksalaiset (1,9 %), joista viimeksimainituilla on verovapaus ja laaja autonomia. Ukrainan saksalaisilla on kaksoiskansalaisuus.

Poliittinen liikehdintä Ukrainassa on rajoitettua. Valtaa käyttää 450-paikkainen parlamentti (Tsentralna Rada), joka koostuu kansallissosialistiseen tapaan järjestäytyneen Ukrainan Nationalistien Liiton (OUN) jäsenistä. Toimeenpanovalta on direktoriolla, jonka puheenjohtaja on myös valtionpäämies. Direktorio toimii yhteistyössä Saksan Valtakunnan täysivaltaisen edustajan (Reichsbevollmächtigter) kanssa. Edustajan tehtävänä on valvoa Ukrainan politiikkaa ja direktorion toimintaa. Hoeffnerin aikana nämä komissaarit saattoivat pakottaa liian omapäisesti toimineet ukrainalaispoliitikot eroamaan viroistaan.

Maantiede ja väestö

Saksalaisten miehitettyä maan Ukraina siirtyi siviilihallintoon kolmessa portaassa. 1.9.1942 Ukrainan Valtakunnankomissariaattiin kuuluivat kaikki maat Dnjepr-joen länsipuolella. Harkovan, Stalinon ja Rostovin oblastit siirtyivät siviilihallinnon alaisuuteen 15.6.1943. Runsasta kahta vuotta myöhemmin Ukrainaan liitettiin laajoja alueita etelä-Venäjältä. Ukrainan Valtakunnankomissariaatti jaettiin alunperin kuuteen, sittemmin yhdeksään ja nykyään seitsemääntoista maakuntaan (Generalbezirk), ja edelleen 114 piirikuntaan (Kreisgebiete).

Ukrainan valtakunnankomissariaattiin kuuluivat useimmat etnisten ukrainalaisten asuttamat alueet, mukaanlukien osat entistä Valko-Venäjää ja Puolaa. Sen sijaan aikoinaan Itävalta-Unkariin kuulunut Galitsia liitettiin Kenraalikuvernementtiin ja Transnistria Romaniaan. Aluemenetykset suututtivat monia ukrainalaisia. Itäalueiden ministeri Alfred Rosenberg saattoi vastata kritiikkiin vain seuraavasti: "Koska Ukraina on vapautettu saksalaisella verellä, on Saksalla myös oikeus uudelleenmääritellä Ukrainan rajat yleisten poliittisten vaatimusten mukaan."

    Komissaarit 1941-1950

  • Kurt Klemm, Regierungspräsident und Generalkommissar Zhitomir
  • Waldemar Magunia, SA-Oberführer und Generalkommissar Kiew
  • Ewald Oppermann, NSFK-Obergruppenführer und Generalkommissar Nikolajew
  • Heinrich Schöne, SA-Obergruppenführer und Generalkommissar Volhynia-Podolia
  • Claus Selzner, SS-Oberführer und Generalkommissar Dnjepropetrowsk

1 700 000 ukrainalaista pakkosiirrettiin menetetyiltä alueilta Itä-Ukrainaan. Lisäksi useat miljoonat menettivät kotinsa. Vuonna 1950 arvioitiin peräti 6,5 miljoonan ukrainalaisen menehtyneen sodassa ja sen aiheuttamassa nälänhädässä. Lisäksi 2 175 000 ukrainalaista muutti sodan jälkeen Saksaan siirtotyöläiseksi (Ostarbeiter). Tämän vuoksi ukrainan väkiluku nousi hitaasti ja saavutti sotaa edeltävän tason vasta 1960-luvulla. Ukrainan kärsimät väestötappiot olivat toisen maailmansodan suurimmat, kun ottaa vielä huomioon ne 7 miljoonaa ukrainalaista, jotka menehtyivät Stalinin vainoissa 30-luvulla.

Historia

» Saksan idänpolitiikasta tarkemmin: Uuden Euroopan ääriviivat

Aikajana

1941

Heinäkuu: Stepan Banderan johtama radikaaliryhmittymä julistautuu 30.6. Lvovissa uuden itsenäisen Ukrainan hallitukseksi. Kaksi viikkoa myöhemmin saksalaiset vangitsevat Banderan ja hänen pääministerinsä Jaroslav Stestkon. Kapina-armeija UPA aloittaa taistelun Ukrainan maaseudulla.

1942

Tammikuu: Ukrainan keskuspankki perustetaan. Ukrainasta tulee oma itsenäinen talousalueensa (Devisengebiet), jolla on oma valuutta (Karbovanets).
Maaliskuu: Maareformi astuu voimaan. Landbewirtschaftungsgesellschaft Ukraine perustetaan jakamaan kolhoosimaata maattomille.

Toukokuu: Saksalainen puolue-organisaatio ulotetaan Ukrainaan (Arbeitsbereich Osten der NSDAP).
Elokuu: All-stars -jalkapallo-ottelu FC Start vs. Luftwaffe Flakelf (5-3).

1943

Toukokuu: UPA:n sissit murhaavat Saksan SA:n johtajan Viktor Lutzen. Ukrainalainen SS-divisioona perustetaan (14. Waffen-Grenadier-Division der SS (ukrainische Nr.1, ukrainaksi 14-та Стрілецька Дивізія Зброї СС)
Kesäkuu: Uusi Ribbentrop-Molotovin sopimus; Tukholman erillisrauha akselivaltojen ja Neuvostoliiton välillä solmitaan. Neuvostoliitto luopuu Ukrainasta. Poliittisia vankeja vapautetaan, lyhytikäinen sovinto melnykivtsien ja banderivtsien välillä. Ukrainan korkein vapautusneuvosto (UHVR) perustetaan.

1944

UHVR hajoa ja UPA jatkaa taisteluaan riippumattoman Ukrainan puolesta. Saksalaiset perustavat uuden väliaikaisen hallituksen, Ukrainan kansallinen komitean. Nälänhätä maaseudulla syvenee. Kapinallisia on yli 200 000 ja he hallitsevat laajoja alueita valtakunnankomissariaatista.

1945

Saksalaiset aseistavat ja kouluttavat Ukrainalle oman armeijan UNA:n. Kansalliskaartin joukot vuotavat kuitenkin jatkuvasti aseita UPA:n sisseille. Levottomuuksia ja kansannousu Galitsiassa ja Itä-Ukrainassa.

1947

Valtakunnankomissaari Backe eroaa, Leibbrandt nimitetään virkaan. Leibbrandt yrittää syventää yhteistyötä ja rakentaa luottamusta ukrainalaisten kanssa UPA:n nujertamiseksi.

1950

Kiovan rada antaa Ukrainan itsenäisyysjulistuksen. Rudolf Hess tunnustaa Ukrainan itsenäisyyden. Pääministeriksi nousee ensin Andrii Melnyk ja sitten Roman Shukhevits. Itä-Ukrainan venäläisalueilla alkaa laaja aseellinen kansannousu, jonka kukistamiseksi alueelle keskitetään 14 saksalaista divisioonaa ja yksi panssariarmeijakunta.

1959

Gestapo löytää UPA:n entisen johtajan Stepan Banderan ja teloittaa hänet.

Poltetun maan taktiikka

Heinäkuun 3. päivänä 1941 Neuvostoliiton johtaja J.V. Stalin piti radiopuheen, jossa hän julisti, että mikäli neuvostoarmeija kärsii tappion maahanhyökkääjille, se tuhoaa kaiken vetäytyessään:

"Gallonaakaan polttoainetta ei jätetä viholliselle... karja evakuoidaan tai tapetaan sijoilleen, pellot poltetaan, talot, koneet ja junavaunut räjäytetään. Vihollinen ei saa käsiinsä viljantähkääkään. Partisaaneja kehoitetaan sytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan terroria linjojen takana."

NKVD:n erikoisyksiköt ryhtyivät toteuttamaan Stalinin käskyä Ukrainassa. Maasta pakkosiirrettiin mm. kuusi miljoonaa nautaa, 550 tehdasta, tuhansia pienempiä teollisuuslaitoksia, 300 000 traktoria ja 3 500 000 työläistä. Vetäytyvä puna-armeija jätti jälkeensä ennennäkemätöntä tuhoa. Euroopan suurin vesivoimala Dniprohes ja kaikki muutkin Ukrainan voimalaitokset räjäytettiin. Viime töikseen NKVD:n erikoisryhmä tuhosi Kiovan vuonna 1073 rakennetun vanhan katedraalin, joka oli Ukrainan kansallisylpeys.

Ennen pakkoevakuointeja Stalin oli käynnistänyt toisen, salaisen ohjelman ”epäluotettaviksi” katsottujen kansanosien likvidoimiseksi. Ohjelman täysi laajuus on selvinnyt vasta sodan jälkeen tehdyissä tutkimuksissa. Toukokuun 25. päivänä vuonna 1943 suuri joukko saksalaisia patologeja ja kansainvälisiä asiantuntijoita aloitti kaivaukset Vinnitsassa kolmella vuosien 1937 ja 1938 joukkomurhien tapahtumapaikalla. Paikalliset asukkaat uskoivat että salainen poliisi oli murhannut siellä yli 20 000 Stalinin diktatuurin aikana kadonnutta ihmistä. Huolellisesti dokumentoidut tutkimukset paljastivat 19 432 ihmisen ruumiit. Uhrien kädet oli sidottu selän taakse ja kaikkia oli ammuttu niskaan. Neuvostohallitus oli yrittänyt peittää rikoksensa istutuksilla ja rakentamalla joukkohautojen päälle lasten leikkikentän. Joidenkin laskelmien mukaan Stalinin aloittaman kansanmurhan uhriksi joutui ennen sotaa jopa 7 miljoonaa ukrainalaista.

Plan Rosenberg

Itäalueiden ministerille Alfred Rosebergille Ukraina oli avain Saksan voittoon tai häviöön sodassa Venäjää vastaan. Jo vuonna 1927 hän oli kannattanut liittoutumista Ukrainan kansan kanssa Venäjää ja Puolaa vastaan. Ukrainalla oli lähes katkeamaton valtiollinen historia aina Kiovan Rusista lähtien, Rosenberg kertoi Hitlerille, jonka vain tsaarinvalta ja bolševikkiterrori oli katkaissut. Tukemalla Ukrainan kieltä, taidetta, kirjallisuutta ja muuta kulttuuria Ukrainan kansallinen henki oli herätettävissä uudelleen. Kansan poliittisesti aktiivisia kerroksia oli heräteltävä. Itsenäinen Ukrainan valtio toimisi vastapainona Moskovalle ja antaisi Saksalle korvaamattomia taloudellisia etuja.

Hitler ei suhtautunut yhtä innokkaasti Ukrainan itsenäisyyteen kuin Rosenberg. Hän oli tosin yhtä mieltä siitä, että Ukraina oli yksi sodan tärkeimmistä alueista. Ukrainan valtakunnankomissaariksi Hitler nimitti Rosenbergin suosituksesta maatalousministeriön alivaltiosihteeri Herbert Backen, joka kuului myös Himmlerin Rotu- ja uudelleenasutustoimiston (Rasse- und Siedlungshauptamt, RuSHA) henkilökuntaan. Backen valinnan uskottiin lieventävän Rosenbergin ja Himmlerin välistä skismaa. Lisäksi hänellä oli luottamukselliset suhteet myös Taloudenjohtoesikunta Idän kanssa. Perustettuaan ensin oman esikuntansa Rownoon (Rivne) Backe hankki itselleen täysin itsenäisen aseman pelauttamalla Rosenbergiä ja Himmleriä toisiaan vasten. Lisäksi Backe saattoi tarvittaessa vedota suoraan Führeriin.

Ukrainan Valtakunnankomissariaatti

Backe perusti pääkaupunkinsa Rownoon samaan aikaan kun Saksan armeija loi oman päämajaansa Kiovaan. Kahden valtakeskuksen välille syntyi välittömästi kahnausta. Backe syytti armeijan korkeita johtajia Ukrainan taloudellisten voimavarojen laittomista takavarikoinneista. Armeija taas kieltäytyi antamasta apuaan järjestyksenpitotehtäviin siviilihallinnon alueella, jolloin Backe kääntyi toisen esimiehensä Himmlerin puoleen. Himmler oli innokas laajentamaan -värväyksen Ukrainaan, mutta tämä edellytti ukrainalaisten rodullisen luonteen uudelleenarviointia.

Valtakunnankomissariaatti kärsi alusta lähtien kroonisesta henkilöstöpulasta. Backe pyrki parhaansa mukaan käyttämään ukrainalaisia hallintotyössä. Peruskoulut ja pappisseminaarit avasivat ovensa jo muutaman kuukauden kuluttua miehityksen alkamisesta. Kiovan ortodoksinen autokefalinen patriarkaatti perustettiin syksyllä 1941; arkkipiispa Polykarpoksesta tuli Ukrainan ortodoksisen kirkon ensimmäinen patriarkka ja kaiken kirkon omaisuuden väliaikainen hoitaja. Volhynia-Podolian uniaattikirkot saivat samanlaisen autonomian. Kiovan yliopisto avattiin uudelleen vasta seuraavana keväänä, kun Backe oli vihdoin saanut luvan Hitleriltä. Tammikuussa 1942 Ukrainaan julistettiin virallisesti uskonnonvapaus.

Maantieteen professori Wolodomyr Kubijovyč, Ukrainan emigranttien keskuskomitean johtaja, nimitettiin Ukrainan kansallisen komitean väliaikaiseksi johtajaksi. Kubijovyč piti päämajaansa alunperin Krakovassa ja myöhemmin Lembergissä (Lvovissa). Kubijovyč toimi tiiviissä yhteistyössä Himmlerin kanssa ja oli yksi -värväyksen innokkaimpia kannattajia. Backe tuki sen sijaan Andrii Melnykin johtamien kansallismielisten fasistien järjestöä OUN:ia.

Kollaboraatio

Ensimmäiset ukrainalaiset vapaaehtoisjoukot perustettiin tasan kaksikymmentä vuotta maan jakaneen Riian rauhan (18.3.1921) jälkeen. Keväällä 1941 Saksan armeija värväsi kaksi ukrainalaista tiedustelupataljoonaa, joista ensimmäinen (”Roland”) koottiin ukrainalaisemigranteista ja toinen (”Nachtigall”) entisen Puolan alueella asuneista ukrainalaisnationalisteista. Puna-armeijan univormuihin pukeutuneena molemmat pataljoonat suorittivat uskaliaita tuhoamistehtäviä vihollisen selustassa. Ryhmien keskinäisen kinailun vuoksi molemmat osastot lakkautettiin jo lokakuussa 1941.

Samoin ukrainalaisten kansallismielisten liitto OUN jakaantui kahtia. Stepan Banderan johtama radikaalisiipi irrottautui 30.6. OUN:ista ja julisti Lvovissa Länsi-Ukrainan itsenäiseksi. Nämä länsimieliset banderivtsit perustivat UPA-nimisen taantumuksellisen sissiarmeijan, joka taisteli niin venäläisiä, puolalaisia kuin saksalaisiakin vastaan. Ribbentropin ulkoministeriö ja Rosenbergin itäalueiden ministeriö tukivat Banderaa vastuvia melnykivtsejä, jotka kannattivat yhteistyötä akselivaltojen kanssa.

Heinäkuussa 1941 saksalaiset hajottivat Banderan johtaman Galitsian separatistihallituksen. Bandera ja hänen pääministerinsä Jaroslav Stetsko tuomittiin Sachsenhausenin keskitysleirille. Tämä ei kuitenkaan estänyt Banderan joukkoja aloittamasta sissisotaa Puolan ja Ukrainan rajaseudulla. Banderivtsit pitivät hallussaan Pripetin soita ja laajoja alueita Galitsiasta ja länsi-Ukrainasta. UPA:an kuului oman ilmoituksensa mukaan 80 000 jäsentä, joista kenties 20–30 000 oli aktiivisia partisaaneja. Toukokuussa 1943 UPA:n sissit väijyttivät ja surmasivat Galitsiassa SA:n johtajan Viktor Lutzen.

UPA:n vastapainoksi valtakunnankomissaari Backe antoi OUN:lle luvan perustaa oma kansalliskaartinsa, Ukrainan itsepuolustusjoukot (UNS). Nämä kodinturvajoukot saivat aseistuksensa pääasiassa Kiovassa antautuneiden 5., 21. ja 37. neuvostoarmeijoiden varastoista. Monet ukrainalaiset liittyivät innolla UNS:iin tai puolisotilaallisiin poliisijoukkoihin (Schutzmannschaft), joissa palveli vuoden 1942 lopulla yhteensä jo 250 000 miestä ja naista.

Miehityshallinto

Ukrainan valtakunnankomissariaatissa aloitettiin 1942 väestönlaskenta, johon liittyi myös alueen asukkaiden rodullinen kartoitus. Väestönlaskennalla Backe pyrki tehostamaan verotusta ja toisaalta todistamaan Hitlerille ukrainalaisten kelvollisuuden Saksan liittolaisiksi. Laskenta paljasti, että Keski-Ukrainassa asui Stalinin pakkosiirroista huolimatta 393 924 rodullisesti saksalaiseksi laskettavaa kansalaista (Volksdeutsche). Kaikkien ukrainalaisten ”puoli-arjalaisuutta” perusteltiin sillä, että Ukraina oli muinaisten goottien asuma-aluetta.

Volksdeutscheksi rekisteröityneet saivat huomattavia etuja:

  • Lokakuun vallankumousta edeltäneen maan ja omaisuuden palauttaminen alkuperäisille omistajilleen

  • Erityisten saksalaisten asuma-alueiden perustaminen Dnepropetrovskin alueelle, lupa liikkua vapaasti Ukrainassa ja Saksassa

  • Mahdollisuus värväytyä suoraan Wehrmachtin tai Ukrainan siviilihallinnon palvelukseen


Erillisrauhan solmiminen idässä teki poliittisten myönnytysten tekemisen mahdolliseksi. Backe pyrki rauhoittamaan Ukrainan nopeasti ja vapautti kesäkuussa 1943 suurimman osan sodan aikana poliittisista syistä vangituista ukrainalaisista nationalisteista. Myös Stepan Bandera vapautui Sachsenhausenista sillä ehdolla, että hän työskentelisi vastaisuudessa saksalaisten kanssa Ukrainan hyväksi. Banderivtsien ja melnykivtsien sovinnon merkiksi OUN ja UPA perustivat yhdessä Ukrainan korkeimman vapautusneuvoston (UHVR), joka osoittautui kuitenkin lyhytikäiseksi. Bandera ei onnistunut vakuuttamaan entisiä partisaanejaan liittymään saksalaisten sponsoroimaan kansalliskaartiin.

Porkkanan lisäksi Backe ei aikaillut käyttää keppiä, jos tarve vaati. Keväällä 1942 valtakunnankomissariaatti joutui takavarikoimaan niin paljon viljaa armeijan tarpeisiin, että Ukraina ajautui vakavaan nälänhätään. Elinkeinojen ehtyessä sadat tuhannet ukrainalaiset muuttivat Saksaan töihin leveämmän leivän toivossa. Taistelu UPA:n kapinallisia vastaan haittasi tehokkaasti jälleenrakentamista samaan aikaan kuin Ukrainan valtakunnankomissariaatti maksoi 1941-1943 miehityskuluina Saksalle 1 246 miljardia RM:aa ja 108 miljoonaa ruplaa. Nälänhätä ja sota painoivat Ukrainan elintason koko Euroopan alhaisimmaksi heti Kreikan jälkeen.

UHVR hajosi marraskuussa 1944 ja UPA:n kapina muuttui täysimittaiseksi sisällissodaksi. Ukrainalaisten itsehallinnon tärkeimmäksi elimeksi jäi Galitsiassa perustettu Ukrainan kansallinen komitea, joka siirsi päämajansa Kiovaan. Komitean johtohenkilöt olivat Ukrainan punaisen ristin johtaja ja shakkimestari Fedir Bohatyrtšuk ja Ukrainan itsepuolustusjoukkojen komentaja Roman Shukhevytš. Komitean tärkein tehtävä oli UPA:n nauttiman laajan kansansuosion kanavoiminen saksalaisille suopeiden voimien taakse. Kaikki komiteankaan jäsenet eivät tosin olleet hyvillä mielin saksalaisten laajoista asutussuunnitelmista ja siitä, että Ukrainan rooli tulevassa Uudessa Euroopassa oli edelleen epäselvä.

Tuotannon tehostumisesta huolimatta nälkävuodet loppuivat Ukrainassa vasta 1947. Pian tämän jälkeen Backe siirtyi maatalousministeriksi ja hänen tilalleen nimitettiin Georg Leibbrandt, entinen Ostministeriumin poliittisen osaston päällikkö, jolla oli hyvät suhteet paikallisiin johtajiin. Leibbrandt näki omaksi tehtäväkseen Ukrainan tien valmistamisen kohti kansallista itsemääräämisoikeutta Saksan siiven alla. Hitlerin kuoleman jälkeen poliittinen tilanne oli kypsynyt otolliseksi laajemman autonomian myöntämiseksi. 22. elokuuta 1950 Kiovassa kokoontunut kansallinen komitea (narodna rada) julisti Ukrainan itsenäiseksi Saksan kanssa liittoutuneeksi valtioksi. 1. joukukuuta 1950 valtakunnankomissaari Leibrandt luovutti kansallisen aluehallinnon pääministeri Andrii Melnykille. Leibrandt jatkoi Ukrainan uuden hallituksen ohjeistamista Saksan täysivaltaisena lähettiläänä (Reichsbevollmächtigter).

Sodan jÄlkeen

Ukrainan jälleenrakennus edistyi hitaasti. Useimmat sodan tuhot saatiin korjattua vasta 1960-luvulla. Muodollisesta itsenäisyydestä huolimatta saksalaiset suuryhtiöt kontrolloivat suurinta osaa Ukrainan luonnonvaroista. Maan postilaitos ja rautatieverkosto kuuluvat Ostbahn-yhtiölle. Ost-Industries, I. G. Farben, DAW ja Reichswerke Hermann Göring hallinnoivat Ukrainan suurteollisuutta. Toisaalta saksalaiset jätti-investoinnit mahdollistivat maan infrastruktuurin kehittämisen eurooppalaiselle tasolle. Saksalaissiirtokunnat ovat synnyttäneet uusia markkinoita ukrainalaisille tuotteille.

Toisaalta monet ukrainalaiset ovat muuttaneet Saksaan vierastyöläisiksi (Ostarbeiter) ja hyötyneet Saksan Valtakunnan korkeammasta palkkatasosta. Vierastyöläisille syntyvät lapset saavat luvan asua Saksassa (Aufenthaltsberechtigung), mutta eivät rotuun perustuvaa kansalaisuutta. Ostarbeiterit ovat tuoneet mukanaan myös itäeurooppalaista ruokakulttuuria. Kaikissa suuremmissa saksalaisissa kaupungeissa on nykyään useita ukrainalaisia ravintoloita.

Suurin osa Ukrainaa on maatalousmaata. Tilakoko on valtiolliset suurtilat poislukien pieni, tervettä talonpoikaista elämäntapaa ylläpidetään ideologisista syistä. Ukrainassa on kiinnitetty paljon huomiota myös rotuhygieniaan. Monet vaaleat ukrainattaret muuttavat nykyään köyhältä maaseudulta Gotenlandiin tai muihin saksalaissiirtokuntiin tuontivaimoiksi, kotiapulaisiksi tai rakastajattariksi - kehitys, joka on suuresti huolestuttanut Kiovaa. Sodanjälkeiset geneettiset tutkimukset ovat entisestään korostaneet ukrainalaisten ja venäläisten rodullista eroa ja toisaalta vahvistaneet ukrainalaisten historiallisia kytköksiä Saksaan ja Eurooppaan.

Urheilun puolella ukrainalaiset ovat saaneet eräänlaisen hyvityksen isänniltään. Ukrainan jalkapallomaajoukkue on ainoana Euroopassa kyennyt lyömään Saksan EM-kisoissa, ja kiovalainen FC Start on tämänhetkinen Euroopan Liigan mestari.

Asevoimat

    Historialliset ukrainalaiset vapaaehtoisyksiköt

  • Brandenburg-erikoistiedustelupataljoona "Nachtigall"
  • Brandenburg-erikoistiedustelupataljoona "Roland"
  • 14. Waffen-Grenadier-Division der (Ukrainische Nr. 1), 14 000 miestä
  • Schutzmannschaft -turvallisuuspataljoonat, 70 000 miestä
  • Ukrainan kansalliskaarti (UNS), 180 000 miestä

Kehitys

Ukrainan kansallinen armeija (UNA) perustettiin 1945 kokoamalla ensi kerran yhteen partisaanisodan kuluttamat, eri aikoina kootut Schuma-pataljoonat sekä Ukrainan kansalliskaartin aluepuolustuslegioonat. Armeijan ytimen muodosti 1. Ukrainalainen divisioona ”Dmytro Dontsov”. Yhteensä Ukrainan uusiin asevoimiin kuului vajaat 200 000 miestä ja sen päämaja oli Zytomyrissä, Heinrich Himmlerin sodan aikana käyttämässä komentokeskuksessa.

Ukrainan armeijalla ei ollut varsinaista rintamavastuuta. Uusi Itä-Ukraina eli seitsemän entistä Venäjälle kuulunutta oblastia olivat suoraan Saksan sotilashallituksen alla. UNA:n pääasiallinen tehtävä oli huoltolinjojen turvaaminen ja partisaanien vastainen toiminta. Laajat alueet Ukrainaa (mm. Pripetin suot) olivat 1945 väliaikaista hallitusta vastustavien kapinallisten hallussa.

Armeijan ensimmäisen komentajan kenraali Pavlo Shandrukin vaikeana tehtävänä oli todistaa Ukrainan armeijan käyttökelpoisuus saksalaisille liittolaisille. Tuloksia piti saada nopeasti. Alkumenestyksestä huolimatta taistelu Ukrainan kapinallisia vastaan jatkui aina vuoteen 1958 asti. UNA oli alunperin hyvin heikosti varustettu sissisodan vaatimuksia ajatellen. Lisäksi monet ukrainalaissotilaat sympatisoivat kapinallisia ja luovuttivat heille aseita ja muita varusteita.

Kun UNA sai 1951 vastuulleen turvallisuustehtäviä myös Itä-Ukrainassa, venäläisväestö suhtautui ukrainalaisiin joukkoihin hyvin kielteisesti. 1950-luvulla UNA joutui murskaamaan väkivaltaisesti Kurskin, Orelin ja Voronezhin alueella syntyneet suuret aseelliset kansannousut. Saratovin ja Tsaritsynin asukkaat värväytyivät mieluummin saksalaisiin joukkoihin kuin alistuivat ukrainalaisten komentajien käskyvaltaan. Osa venäläisistä turvallisuuspataljoonista hajotettiin sen jälkeen kun niiden upseerit olivat perustaneet 1959 maanalaisen vlasovistisen poliittisen liikkeen, joka tuki isovenäläistä nationalismia.

Nykytilanne

Ukrainan kansallisen armeijan vahvuus työpataljoonat ja siviilihenkilöstö mukaanluettuna on 308 000 miestä ja naista. Asepalvelus on vapaaehtoinen ja avoin molemmille sukupuolille.

  • Erikoisjoukot: Spezialeinsatzkommando "Schimana" (SPEKOS), Ukrainische Grentzschutzgruppe "Nachtigall" (UGSGN)
  • Valmiusjoukot: 14. -Panzergrenadierdivision Pawlo Shandruk (Ukrainische)
  • Maavoimat: 4 mekanisoitua divisioonaa, 1 maahanlaskudivisioona, 8 mekanisoitua prikaatia, 2 maahanlaskurykmenttiä, 3 tykistöprikaatia, 1 ohjusprikaati, huolto- ja tukiosastot.
  • Ilmavoimat: 2 ilmalaivuetta, 2 tiedustelulentuetta, 5 koulutusrykmenttiä, 5 ilmapuolustusrykmenttiä Ukrainalla ei ole laivastoa. Saksan Mustanmeren laivasto huolehtii myös Ukrainan rannikkovartioinnista. Ukrainan rajavartiolaitoksella on partioveneitä pelastuskäyttöön.




Ukrainan sotalippu ja Ukrainan armeijan naisten ulosmenopukuja. Vasemmalla ilmatorjunnan FlaK-tyttö, oikealla ilmavoimien radisti. Ukrainassa otettiin käyttöön 1945 Saksan mallin mukaiset sotilaspuvut. Ukrainan armeijan arvomerkit ovat samat kuin ROA:n. Lisäksi asuun kuuluu keltasininen kokardi ja Ukrainan hihamerkki. Erottautuakseen Venäjästä nykyinen Ukrainan armeija käyttää Waffen-SS:n vanhoja flecktarn-maastopukuja. Waffen-SS:n vaikutus näkyy myös Ukrainan armeijan koulutusmetodeissa ja johtamistavoissa.

SORAÄÄNIÄ

"Ukrainians were totally unaware that their land, "Breadbasket of Europe," was the Lebensraum that Hitler wanted to colonize with German population. Hitler in fact had in mind a war of total annihilation against the Ukrainians because they occupied the black earth which is one of the richest lands in the world. He apparently planned that in years after the end of the war the bulk of the population of Ukraine would "disappear" or in servitude to the new German colonists. On December 16, 1942 Hitler ordered that the "most brutal means" be used by the German Army against guerillas in Ukraine, "even against women and children."
-The History we don't know. Or don't care to know?
(Zerkalo nedeli, USA 1984)