Valtakunta » Uusi Eurooppa » Kartta » Ranska

Saksalla oli täysi mahdollisuus pyyhkiä koko Ranska kartalta. Saksa ei siihen ryhtynyt; sillä Saksa ei halunnut tuhota Ranskaa vaan päinvastoin saada sen arvokasta ja välttämätöntä apua Euroopan uudelleenjärjestelyyn. - Philippe Pétain

Ranska

Ranskan valtio (L'État Français) on korporatiivisesti järjestetty fascistinen monipuoluedemokratia. Sen pinta-ala on vähän yli puoli miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku 57 miljoonaa. Ranskaan kuuluu myös Korsikan saari. Ranska on kehittynyt teollisuusmaa ja Uuden Euroopan toiseksi suurin talous. Ranskan valuutta on frangi, jonka arvo on sidottu Valtakunnan markkaan (RM). Tärkeimmät puolueet ovat fascistinen Parti Populaire Français, kristillisfascistinen Parti Françiste ja kansallissosialistinen Mouvement Social Révolutionnaire.

Historia

Epäonnistunut III tasavalta (1870-1940) selvisi hengissä ensimmäisestä maailmansodasta, mutta sen päivät olivat jo luetut. Vanha Ranskan tasavalta oli tullut tunnetuksi jatkuvasti vaihtuvista hallituksistaan ja heikoista presidenteistään. Sotaaedeltävän hajaannuksen aikana maan juutalaissosialististen hallitusten harjoittama epärealistinen vihapolitiikka Saksaa kohtaan ajoi maan lopulta sotaan ja sodanjulistuksen, tunnetuin seurauksin. Tasavallan romahdettua 1940 valta siirtyi Verdunin sankarin marsalkka Philippe Pétainin (1856-1951) muodostamalle väliaikaiselle hallitukselle, joka kokoontui Vichyssä.

Pétainin oli vanha ensimmäisen maailmansodan marsalkka, jonka arvovaltaa tarvittiin pelastamaan Ranskan yhtenäisyys. Uuden Ranskan politiikan tärkein nimi oli kuitenkin hänen pääministerinsä Pierre Laval (1886-1968). Vichy oli ylimenokauden hallitus, jonka tavoitteena oli luotsata maa ulos sodasta ja sopeuttaa se tulevaan Uuteen Eurooppaan. Tilinteko sotaa edeltävään aikaan oli raskas. Ranskan poliittisen järjestelmän rappio tunnustettiin suurimmaksi ongelmaksi. Pétain ja Laval vastasivat haasteeseen vaatimalla kansallista vallankumousta (Révolution Nationale).

Kansallisen vallankumouksen tueksi värvättiin niin sotaveteraaneja kuin nuorempaakin polvea, jotka yhdessä muodostivat Pétainia kannattavan kansanliikkeen Légion Française des Combattants et des Volontaires de la Révolution Nationale. Sen lisäksi Vichyn hallitus organisoi saksalaismallisen työpalvelun Chanties de la Jeunesse ja nuorisoliiton Jeunes de l'Europe Nouvelle, joka vuodesta 1951 on ollut osa Europa-Jugendia.

Vichyn hallituksen raskaina huolina olivat ne yli miljoona ranskalaista, jotka olivat sotavankeudessa Saksassa, kommunistisen puolueen aloittama maanalainen toiminta, sotakorvaukset ja Pohjois-Ranskan miehitys, jonka ranskalaiset joutuivat myös maksamaan. Lisäksi ranskalaisten mielialoja kiristivät saksalaisten harjoittama työvoiman värvääminen ja Elsass-Lothringenin palauttaminen osaksi Saksan valtakuntaa.

Laval pyrki aktiivisesti ajamaan Ranskan etuja ja säilyttämään tämän erityisaseman Euroopassa. Politiikan tärkeimmiksi tavoitteiksi asetettiin sotavankien kotiuttaminen, miehityksen lopettaminen ja tasavertainen asema Uudessa Euroopassa Saksan rinnalla.

Erillissota

Pétain kuvitteli Englannin ryhtyvän pian rauhanneuvotteluihin Saksan kanssa ja julisti Ranskan pysyvän puolueettomana. Churchill maksoi ranskalaisten puolestaan vuodattaman veren kuitenkin petoksella: Englannin laivasto hyökkäsi entisen liittolaisensa merivoimien kimppuun 3.7.1940 Mers-el-Kébirissä ja Dakarissa. Churchillin yritys vallata Ranskan Afrikan siirtomaat epäonnistuivat, mutta 1941 britit hyökkäsivät Syyriaan ja Libanoniin. Saksan ilmavoimien tukemat Ranskan muukalaislegioonan joukot puolustivat Damaskoa useiden kuukausien ajan, mutta lopulta vastarinta oli turhaa.

Vaikka Pétain oli jo allekirjoittanut anti-Komintern -sopimukseen, hän arkaili avoimen sodan julistamista liittoutuneita vastaan. Viimeinen niitti oli Madagaskar, jonka britit valtasivat 1942. Vichyssä kokoontunut Ranskan kansalliskokous totesi äänin 579 - 80 Ranskan olevan sodassa Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja vastaan. Liittoutuneet vastasivat nimittämällä 1940 loikanneen kenraali Charles de Gaullen Syyriassa ranskalaisen nukkehallituksensa johtajaksi. De Gaullen merkitys jäi kuitenkin sekä sotilaallisesti että poliittisesti vähäiseksi. Hänen yrityksensä jatkaa sotaa Vichyn hallitusta vastaan Afrikassa ja Lähi-idässä tyrehtyivät ja hänet tuomittiin Vichyssä poissaolevana kuolemaan maanpetoksesta. De Gaullen nimi on edelleenkin petturin synonyymi.

1942-1945 Ranska ajautui käytännössä sisällissotaan kotimaassa ja merten takana. Amerikkalaiset miehittivät vuoden 1943 aikana Ranskan Afrikan siirtomaat, mutta maihinnousut Provenceen ja Normandiaan 1944 epäonnistuivat. Amerikkalaisten aseiden ja rahojen turvin kommunistit nousivat terrorisotaan hallitusta vastaan. Veriset taistelut kommunisti- ja separatistipartisaanien, poliisin ja Saksan armeijan välillä aiheuttivat vakavia tuhoja maaseudulle. Punaisen terrorismin nousu edellytti Ranskan poliisivoimien tehostamista.

1943 Joseph Darnand (tuleva Ranskan SS-joukkojen komentaja) nimitettiin sisäisen turvallisuuden yleissihteeriksi. Vastarinnan tukahduttamiseen tarkoitettuja poliisin liikkuvia yksikköjä (Groupes Mobiles du Reserve) laajennettiin ja niiden aseistusta parannettiin saksalaisella kalustolla. Darnand perusti myös puolisotilaallisen Ranskan kansallismiliisin (Milice Française), jonka aseelliseen siipeen (Franc Garde) kuului parhaimmillaan 13 000 jäsentä. Sen apuna toimi Légion Nordafricaine, johon värvättiin Ranskassa asuvia muslimeita.

Yhdistyminen

Zürichin rauhansopimus päätti toisen maailmansodan ja diplomaattisuhteet Vichyn hallituksen, Yhdysvaltain ja Englannin välillä normalisoituivat. Mers-el-Kébirin petos muistettiin kuitenkin Ranskassa pitkään. Myös kommunistien vastarinta jatkui rauhanteon jälkeen. Pohjois-Ranskan miehitys kesti siksi odotettua pidempään, aina 10.8.1949 asti, jolloin Ranska yhdistyi ja hallitus palasi Vichystä takaisin Pariisiin. Sota kävi Ranskalle alueellisestikin raskaaksi. Se menetti Saksalle Elsass-Lothringenin, Pas-de-Calaisin ja Italialle Nizzan alueen. Zürichissä Ranska luopui myös useimmista merentakaisista omistuksistaan.

III tasavallan raunioille syntyi uusi Ranskan valtio, Etat français. Bonapartistinen valtiosääntö ratkaisi rappeutuneen parlamentarismin ongelman. Vanha marsalkka astui syrjään ja Pierre Lavalista tuli uuden Ranskan ensimmäinen presidentti. Rappion tunnuslauseet, liberté, egalité, fraternité, korvattiin uudella motolla: travail, famille, patrie - työ, perhe, isänmaa.

Tavoitteena oli puhtaasti ranskalainen, mannermainen valtio, jonka ihanteeksi otettiin Kaarle Suuri ja frankit. Ranskalais-saksalaisen yhteistyön nähtiin olevan Euroopan uudelleensyntymisen ja yhdentymisen avain. Vanhojen vihollisuuksien oli kerta kaikkiaan loputtava ja niiden tilalle oli rakennettava saumaton, veljellinen ja tasaveroinen yhteistyö.

Uuden Ranskan kansalliskokous oli kaikkea muuta kuin yksimielinen. Monet Vichyn ministereistä olivat Pétainin tavoin monarkisteja ja reaktionisteja. Heidän ihanteenaan oli Francon Espanjan kaltainen konservatiivinen, katolinen valtio. Näiden pétainistien vastapainona olivat fascistit ja sosiaalivallankumoukselliset, jotka vaativat tiiviimpää yhteistyötä Saksan kanssa. Kolmannen ryhmän muodostivat Jean Bichelonnen kaltaiset teknokraatit, jotka ajoivat Ranskan taloudellista ja hallinnollista nykyaikaistamista.

Ranskalais-saksalaisen yhteistyön tärkeimmät tukijat Ranskan kansalliskokouksessa olivat Jacques Doriot’n fascistinen Parti Populaire Français (Ranskan kansanpuolue), Marcel Bucardin kovan linjan Mouvement Franciste (Frankistit) ja Marcel Déatin sosiaalivallankumouksellinen Rassemblement national populaire. Pierre Lavalin aikana nämä kolme puoluetta sulautuivat yhdeksi Kansalliseksi rintamaksi.

Vaikka poliittinen yhteistyö joskus takkusikin, taloudellinen yhteistyö Saksan ja Ranskan välillä alkoi heti aselevon solmimisen jälkeen. Ranskan sotateollisuus oli keskeinen hyötyjä. Yhteistyön avainhahmoja olivat Saksan varusteluministeri Speer ja Vichyn tuotantoministeri Bichelonne, jotka nuorina ja lahjakkaina miehinä saavuttivat nopeasti ystävyyden ja yhteisymmärryksen.

Ranska Uudessa Euroopassa

Uusi kansallinen yhtenäisyys saavutettiin vain kovin uhrauksin. Terrorismi vaikeutti jälleenrakentamista ja kommunismin kitkeminen maasta oli hidasta. Kansan suosiota kohotti Lavalin voimakas, itsenäinen ulko- ja sisäpolitiikka. Laval pyrki vahvistamaan Ranskan erityisaseman Uudessa Euroopassa. Ajaakseen politiikkaansa presidentti käytti valtaoikeuksiaan syrjäyttäen kansalliskokouksen ja halliten kansanäänestyksiin nojautuen.

1942-1949 Vichyssä käytiin pitkällinen oikeusjuttu tasavallan ajan sosialistihallituksen johtomiehiä vastaan. Erityisesti tuotiin julkisuuteen juutalaiset Leon Blum ja Georges Mendel eli Jerobeam Rothschild, joita syytettiin vehkeilystä ja valtiopetoksesta. Blum puolustautui ponnekkaasti, mutta todisteiden taakka oli painava. Molemmat miehet tuomittiin kuolemaan. Useat muut päättäjät, jotka olivat vaikeuksien keskellä loikata maasta rahoineen tuomittiin sakkoihin ja arestiin.

Laval kannatti intohimoisesti 'Isänmaiden Eurooppaa'. Hänen ajamansa Euroopan integraatio toteutui Hitlerin kuoleman jälkeen 1951 Wienin konferenssissa, jossa Uuden Euroopan yhteisö virallisesti perustettiin. Tämän jälkeenkin Ranska on ollut kaikkein aktiivisin Eurooppa-politiikassaan ja se on ajanut erityisesti pienten maiden etuja. Aktiiviseen politiikkaan kuuluu myös itsenäinen rooli Eurokorps-joukoissa. Ranskan molemmat SS-divisioonat (15. Panzer Division Charlemagne ja 16. Panzer Division Bonaparte) ovat täysin ranskankielisiä. Ranska ylläpitää myös suhteita arabimaihin, Indonesiaan, Kiinaan ja Etelä-Amerikkaan.

Uuden Euroopan aatteisiin kuului riippumattomuus ja omavaraisuus Euroopan suurtalousalueella. Kansallissosialistit tukivat kolmannen maailman kansallisvallankumouksellisia liikkeitä ja auttoivat Ranskaa siirtomaajärjestelmänsä purkamisessa. Se ei kuitenkaan tapahtunut kivuttomasti, vaan maa joutui traagiseen sotaan Indokiinassa. Ranskan tueksi Indokiinaan lähetettiin myös kansainvälisiä SS-joukkoja. Indokiinassa menehtyi myös kuuluisa suomalainen Mannerheim-ristin ritari ja SS-Sturmbannführer Lauri Törni, kun hänen helikopterinsa ammuttiin alas 1965.

Ranska osallistui liittolaistensa tukena myös 50-luvulla käytyyn konfliktiin Lähi-Idässä. Suezin kanavan kansallistamisesta alkanut kriisi johti sotaan arabinationalistien ja Iso-Britannian siirtomaajoukkojen välillä. Saksa ja Ranska tukivat arabinationalisteja Syyrian ja Libanonin itsenäisyystaisteluissa ja kouluttivat arabijoukkoja. Siirtomaiden menetyksestä huolimatta Ranskalla on yhä hallussaan kolme merentakaista departementtia: Martinique, Guadaloupe ja Ranskan Guayana.

Sodat kasvattivat maan sisäisiä jännitteitä. Kun Pierre Laval kuoli 1968, pitkään jatkunut sisäpolitiikan laiminlyönti purkautui yleislakkona ja laajoina mellakoina. Levottomuuksien jälkeen Ranskan hajanainen keskusta yhdistyi ja muodosti uuden hallituksen fascistien (Parti Populaire Français) kanssa. Suhteet Saksaan normalisoitiin ja aloitettiin talouden tervehdyttämiskuuri, jossa pankit ja suuryritykset kansallistettiin. Nykyään Ranskassa on täysin keskitetty korporatiivinen talousjärjestelmä. Indokiinan sodan veteraani, muukalaislegioonan eversti ja kansanpuolueen johtaja Jean Marie Le Pen valittiin presidentiksi 1974.

Dokumentteja

» Jerobeam Rothschild
» Ranskan nuorisokeskukset