Valtakunta » Uusi Eurooppa » Kartta » Ostland

”Hallitukseni seuraa teutoniritarien ja hansakauppiaiden kohtalokasta polkua liittääkseen Baltian talouden ja kulttuurin ikuisten siteiden avulla osaksi läntistä sivilisaatiota. Niin tehdessään se on syvällisesti tietoinen tämän tehtävän vastuullisuudesta.” Hinrich Lohse

Ostland

Reichskommissariat Ostland on hallinnollinen nimitys neljälle Valtakuntaan kuuluvalle autonomiselle tasavallalle, Eestille, Latvialle, Liettualle ja Valkorutenialle. Mailla on Suur-Saksan kanssa yhteinen puolustus-, ulko- ja talouspolitiikka. Vuoden 1949 talousuudistuksen jälkeen Ostlandin alueella on käytetty samaa rahaa kuin Valtakunnassakin. Tasavalloilla on yhteinen rautatie-, posti- ja lennätinlaitos (Ostbahn). Ostlandin rajanaapureita ovat Reichsbezirk Petersburg, Moskova, Ukraina ja Suur-Saksa.

Väestömuutokset Baltian maissa 1933-1983

1933

Eesti Latvia Liettua
1 131 999 1 971 000 2 950 000
Eestiläisiä 88 % Latvialaisia 73 % Liettualaisia 84 %
Venäläisiä 8,2 % Venäläisiä 12 % Juutalaisia 12 %
Saksalaisia 1,5 % Juutalaisia 5 % Puolalaisia 3,3 %
Ruotsalaisia 0,7 % Saksalaisia 3,5 % Venäläisiä 2,5 %
Juutalaisia 0,4 % Puolalaisia 3 % Saksalaisia 1,4 %

1983

Eesti Latvia Liettua
2 070 000 2 600 000 3 400 000
Eestiläisiä 68 % Latvialaisia 80 % Liettualaisia 86 %
Saksalaisia 12,5 % Saksalaisia 10,3 % Puolalaisia 6,7 %
Venäläisiä 11,6 % Venäläisiä 9 % Saksalaisia 5,5 %
Ruotsalaisia 0,4 %   Valkoruteeneja 1,2 %
       

Historia

Neuvostomiehitys (1939-1940)

Maaliskuussa 1939 Tšekkoslovakian kriisin jälkeen Iso-Britannia ja Ranska ryhtyivät neuvottelemaan Stalinin kanssa Saksan vastaisen liittokunnan muodostamisesta. Neuvostoliiton diktaattori otti esille Baltian maiden liittämisen NL:oon tukensa ehtona. Länsivallat olivat myöntyväisiä Stalinin vaatimuksiin, mutta varmistaakseen suunnitelmansa Stalin ryhtyi neuvotteluihin myös Hitlerin kanssa. 1. Molotovin-Ribbentropin sopimuksella Hitler osti itselleen kaksi vuotta varustautumisaikaa, mutta joutui samalla uhraamaan lähes koko itä-Euroopan Stalinille.

Syyskuussa 1939 Baltian maat pakotettiin luovuttamaan Neuvostoliitolle sotilastukikohtia. Stalinin vaatimukset lisääntyivät. Toukokuussa 1940 puna-armeija ylitti rajan 300 000 sotilaan voimin. Punalippulaivasto sulki Itämeren satamat ja ilmavoimat ampuivat alas suomalaisen matkustajakoneen, joka oli noussut ilmaan Tallinnan kentältä.

Vanhat hallitukset syöstiin vallasta ja niiden tilalle Moskova asetti kommunisteista koostuvat nukkehallitukset, jotka julistivat maiden liittyvän Neuvostoliittoon. Bolsevikkien sortokoneisto pyörähti välittömästi käyntiin. Teollisuus ja suuryritykset anastettiin, maataloustyöväestö ajettiin tiloiltaan köyhyyteen ja kansallinen kulttuuri pyrittiin kukistamaan veristen puhdistusten avulla.

Ei-kommunistiset poliitikot, armeijan upseerit sekä huomattava joukko tärkeimpiä kulttuurihenkilöitä joko likvidoitiin välittömästi tai kuljetettiin Siperian keskitysleireille tapettavaksi myöhemmin. Satojatuhansia kirjoja, mm. tietosanakirjoja ja historiankirjoja, poltettiin rovioilla. Yliopistojen kirjastot kuljetettiin jätepaperiksi paperitehtaisiin. Neuvostojoukot kävivät käsiksi myös yksityisiin kokoelmiin. Venäjän kieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi kaikissa Baltian maissa.

Punainen terrori huipentui toukokuun 1941 joukkokarkoituksiin, joiden uhriksi joutui 18 000 liettualaista, 20 000 latvialaista ja 10 000 eestiläistä. Miehet kuljetettiin keskitysleireille, joissa suurin osa heistä menehtyi. Naiset ja lapset vietiin Siperiaan. Neuvostohallituksen suunnitelmana oli balttien täydellinen tuhoaminen ja maiden asuttaminen venäläisillä. Karkoitukset olivat päässeet vasta alkuun, kun Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota syttyi 22.5.1941.

Vapaustaistelu (1941)

Neuvostoviranomaiset käyttivät sodan syttymistä tekosyynä Baltian maiden ryöstämiselle ja tuhoamiselle. 50 000 miestä pakko-otettiin työpataliooniin, joissa kolmasosa menehtyi nälkään. NKVD:n ”tuholaispatalioonat” olivat vastuussa ”poltetun maan taktiikan” toimeenpanosta. Ne tuhosivat tehtaita, rautateitä ja maatiloja sekä tappoivat useita tuhansia siviilejä kaupungeissa ja maaseudulla.

Saksan armeijan lähestyminen nostatti kaikissa Baltian maissa kansannousun. Liettuassa paikalliset voimat, joita johti Berliinistä käsin johdettu vastarintaliike Liettuan aktivistien rintama (Lietuviu Aktyvistu Frontas, LAF), onnistuivat valtaamaan Kaunasin ja lähettämään sen radioaseman kautta kutsun kaikille liettualaisille nousta aseisiin isänmaan vapauttamiseksi neuvostotyranniasta. Jo ennen saksalaisten saapumista Vilnassa perustettiin väliaikainen hallitus, johtajanaan J. Ambrazevičius (Rintaman johtaja K. Skirpa oli kotiarestissa Saksassa).

Latviassa ja Eestissä liikehdintä oli vähäisempää, mutta opiskelijoiden ja entisten sotilaiden keskuudesta värvätyt maanalaiset suojeluskunnat hyökkäilivät neuvostojoukkoja ja bolševikkeja vastaan. Erityisen merkittävää vastarintaliikkeen toiminta oli Tarton yliopistokaupungin vapauttamisessa. Myös Latviaan ja Eestiin perustettiin itsenäisyyden palautusta ajaneet väliaikaiset hallitukset. Armeija tunnusti väliaikaiset hallitukset välittömästi, mutta Hitler salli niiden jatkaa toimintaansa vahvoin varauksin vasta syyskuussa 1941.

Marraskuussa 1941 useimmat aktivistijoukot riisuttiin aseista ja Liettuan hallitus hajoitettiin. Kansalliset komiteat saivat kuitenkin jatkaa toimiaan Alfred Rosenbergin itäalueiden ministeriön alaisuudessa (Reichsministerium für die besetzten Ostgebiete). Eestin, Latvian, Liettuan ja Valko-Venäjän alueesta muodostettiin Valtakunnankomissariaatti Ostland, jonka hallintokaupunki oli Riika. Eestin uuden itsehallinnon kansleriksi (landesdirektor) nimitettiin oikeistolainen Hjalmar Mäe, Latviassa Oskars Dankers ja Liettuassa syrjäytetyn Ambrazeviciuksen tilalle Petras Kubiliunas. Kukin maa sai lisäksi valtakunnankomissaarin alaisen saksalaisen piirikomissaarin.

    Komissaarit 1941-1943

  • Karl-Siegmund Litzmann, SA-Obergruppenführer, Generalkommissar Estland
  • Dr. Otto Heinrich Drechsler, Bürgermaister von Lübeck, Generalkommissar Lettland
  • Dr. Theodor Adrian von Renteln, Hauptamtsleiter Handel und Handwerk, Generalkommissar Litauen
  • Wilhelm Kube, Generalkommissar für Weißruthenia

Valtakunnankomissariaatti (1942-43)

Ostlandin ensimmäinen valtakunnankomissaari Hinrich Lohse oli yksi Hitlerin vanhan kaartin taistelijoista, SA:n ja Rosenbergin Nordische Gesellschaftin pitkäaikainen jäsen. Hitler uskoi vanhojen puoluepamppujen pystyvän tarvittaessa mihin tahansa suorituksiin, joten Lohse sai samaan aikaan jatkaa myös Schleswig-Holsteinin gauleiterina, presidenttinä ja valtiopäivien jäsenenä. Lohse joutui sukkuloimaan tiheään Kielin ja Riian väliä kahden ensimmäisen vuoden ajan, mutta pian komissaarin kiinnostus itäalueiden hallinnointiin lopahti ja hän vietti vuodesta 1944 lähtien suurimman osan ajastaan Schleswig-Holsteinin kylpylöissä.

Lohse täytti valtakunnankomissariaatin monilukuiset hallintovirat luotetuilla ystävillään. Ostlandin keskushallintoa leimasi alusta lähtien päällekkäisyys ja turha työ, jota Eestin piirijohtaja Litzmann kutsui ”yliorganisoinnin orgioiksi”. Riian kaupungista muodostui saksalaisen byrokratian keidas. Samojen hallinnollisten tehtävien parissa askartelivat valtakunnankomissaarin lisäksi asevoimien kaikkien kolmen aselajin alueelliset esikunnat, Latvian komissaarin virasto, Riian saksalainen kaupunginhallitus, Taloudenjohtoesikunta Idän paikallistoimisto, korkeimman SS- ja poliisijohdon esikunta, Reichsbahn, Organisaatio Todt sekä useiden valtiollisten suuryritysten toimistot.

Itäalueiden hallinnosta vastaava valtakunnanministeri Rosenberg olisi halunnut käyttää Ostlandin hallinnossa hyväkseen vuonna 1940 evakuoituja baltiansaksalaisia. Heinrich Himmlerin asutussuunnitelmissa baltiansaksalaiset oli kuitenkin varattu Puolalta saadun Warthelandin asuttamiseen. Käytännössä baltiansaksalaisten kyvyt menivät aivan hukkaan, sillä byrokraattisen kiistelyn vuoksi suurin osa heistä joutui asumaan koko sodan ajan pakolaisleireissä. Baltiansaksalaiset saivat luvan palata kotimaihinsa vasta vuonna 1951.

Itäalueiden ministerö virallisti toukokuussa 1942 Ostlandin kansalliset hallitukset ja antoi niille enemmän valtaa ja vastuuta. Kollaboraation tehostamiseksi jotkut piirijohtajat, kuten Litzmann ja Drechsler, menivät pidemmälle ja kannattivat täyden itsenäisyyden palauttamista Baltian maille. Rosenberg ja Lohse vastustivat; Rosenberg siksi että tiesi Hitlerin kannan, Lohse pitääkseen kiinni asemastaan ja etuoikeuksistaan. Sen sijaan :n Gottlob Berger, joka oli innokas balttien puolustaja, sai aikaan sen että baltit ja valkoruteenit saivat omat kansalliset Waffen- -divisioonansa ja siten hyväksyttiin Uuden Euroopan tasaveroisiksi jäseniksi.

Omakieliset oppikirjat palautettiin kouluihin ja kommunistien kieltämät tai tuhoamat kokoelmat pyrittiin palauttamaan takaisin kirjastoihin. Oppikoulut saivat jälleen jatkaa toimintaansa, mutta yliopistot pysyivät suljettuina lukuun ottamatta Tarton yliopistoa, joka avasi uudelleen ovensa 1942 nimellä Ostland-Universität in Dorpat. Sen opetuskieli oli saksa ja keskeiset oppiaineet lääketiede, eläinlääketiede ja maataloustiede.

Kommunistien toiminta ja kirjoitukset kiellettiin kaikkialla valtakunnankomissariaattien alueella. Kirjastoista poistettavien kirjojen luettelo sisälsi joitain satoja aktiivikommunistien ja juutalaisten kirjoittamia kirjoja. Ostlandin alueella käytiin myös kovia partisaanien vastaisia taisteluita. Kiinnisaadut bolševikit ammuttiin tavattaessa. Liettuassa ja Latviassa paikalliset asukkaat kostivat verisesti juutalaisten heille aiheuttamat kärsimykset.

Ostlandin talouden päätarkoitus oli osallistua Saksan armeijan huoltamiseen. Taloutta kehitettäessä otettiin kuitenkin koko ajan huomioon kansalliset pyyteet ja pitkän tähtäimen talouden kehitysohjelma aloitettiin saksalaisten johdolla. Uusia tehtaita perustettiin, rautateitä rakennettiin ja bolševikkien anastamat tai tuhoamat maatilat palautettiin takaisin omistajilleen. Täysi-ikäisen työväestön keskuudesta värvättiin yli 90 000 miestä rakennuspataljooniin kunnostamaan sodan tuhoamaa infrastruktuuria.

Erittäin tiukan sotatalouden puitteissa siviilit joutuivat kärsimään säännöstelyn haitoista. Koska annetut kupongit eivät riittäneet väestön ruokkimiseen ja vapaakauppa oli kielletty, Ostlandiin kehittyi nopeasti menestyksekäs mustan pörssin verkosto. Spekulaatio ja inflaatio tekivät komissariaatin painamasta rahasta (ostmarkeista) pian arvotonta.

Kohti autonomiaa (1944-1950)

Saksalaisten ote Baltiassa säilyi myös Tukholman erillisrauhan jälkeen. Vuonna 1944 Ostlandin alueella aloitettiin talouden ja hallinnon uudelleenorganisointi. Uudelleenorganisoinnilla Itäalueiden ministeriö pyrki tasoittamaan Baltian maiden tietä Uuteen Eurooppaan. Kouluissa ja kulttuurielämässä korostettiin Saksan ja saksalaisuuden positiivista merkitystä Baltian historiassa. Nuoria kannustettiin hylkäämään kristilliset perinteet ja palaamaan vanhaan pakanauskontoon, joka oli säilynyt hämmästyttävän elinvoimaisena maaseudulla.

Kansantaloudet järjestettiin uudelleen korporatiivisen mallin mukaan. Maareformi toteutettiin Valko-Venäjällä, jossa se johti välittömään menestykseen. Koko alueella siirryttiin vuoden 1944 aikana Valtakunnan ohjaamaan markkinatalousmalliin. Uusi idäntalousohjelma Ostpol aloitettiin vuonna 1949, jolloin raskaan teollisuuden keskus Euroopassa alkoi siirtyä Ruhrin alueelta Böömin-Puolan-Galitsian alueelle. Wienistä tehtiin Itä-Euroopan suurtalousalueen ja kaupan keskus. Samalla arvottomaksi käyneistä Ostmarkeista luovuttiin ja Baltan alueella siirryttiin käyttämään samaa valuuttaa kuin Valtakunnassa.

Komissariaatti ylläpiti alueella ankaraa poliittista ja taloudellista kuria. 1947-1949 Ostlandin alueella toimeenpantiin sarja deportaatiota, joissa mm. suurin osa alueen juutalaisväestöstä siirrettiin itään. Virallinen politiikka suosi germanisaatiota ja kansallissosialistista mallia. Aluksi paikalliset puolueorganisaatiot olivat pieniä (vuonna 1945 Eestissä oli vain 2 500 kansallissosialistia), mutta niiden jäsenmäärät kasvoivat nopeasti. Omien kansallissosialististen puolueiden lisäksi alueella toimi myös päällekkäinen NSDAP:n organisaatio, NSDAP-Arbeitsbereich Osten.

Valko-Venäjä kulki omaa erillistietään. Siellä vuonna 1943 valkovenäläisen rakastajattarensa murhaamaksi tullut komisaari Wilhelm Kube ja hänen seuraajansa Curt von Gottberg kehittivät Valkoruteniasta mahdollisimman autonomista pienoisvaltiota, tukeutuen paikalliseen kansanedustuslaitokseen (Biełaruskaja Centralnaja Rada, Weißruthenischer Zentralrat). Valkovenäläiset luokiteltiin ei-venäläisiksi ruteeneiksi. NSDAP:n rinnakkaisorganisaatio nuorisojärjestöineen sai heti paljon jäseniä. Toisaalta Valko-Venäjällä käytiin myös eräät itärintamat verisimmistä ja vaikeimmista partisaanitaisteluista.

Hitlerin kuoleman jälkeen koko Ostlandissa koitti poliittinen suojasää. Turvallisuusjärjestelmät puhdistettiin, vainot ja karkoitukset hellittivät ja kansalaisvapauksien määrää Ostlandin alueella lisättiin. Jotkut perusteetta tuomitut rehabilitoitiin, kuten Liettuan ensimmäisen itsehallinnon johtaja Juozas Ambrazevičius. Kansalliset hallitukset kiihdyttivät toimintaansa ja anoivat oikeutta liittyä Uuteen Eurooppaan. Kesäkuussa 1950 Riiassa ja Latviassa järjestettiin laajoja itsemääräämisoikeutta puolustavia joukkomielenosoituksia. Führer Rudolf Hess tunnusti helmikuussa 1951 Eestin, Latvian, Liettuan ja Valkorutenian aseman Kolmanteen valtakuntaan kuuluvina autonomisina tasavaltoina.

Nykyaika (1950-1984)

Ostlandin elintaso oli laskenut tasaisesti koko 40-luvun ajan. Vuonna 1941 aloitettua säännöstelyä jatkettiin vuoteen 1953 asti ja erityisesti teollisuuden raaka-aineista oli pulaa. Valtakunnankomissariaatin harjoittama palkkasäätely piti työtätekevän väestön juuri toimeentulominimin yläpuolella. Saksa ei myöskään suostunut poistamaan vientitulleja Ostlandin talousalueen ja Saksan väliltä.

Saksalaiset investoinnit mahdollistivat kuitenkin Baltian maiden talouden hitaan elpymisen. Sotaaedeltävä taso saavutettiin vuonna 1956. Vuosikymmenen loppupuolella aloitettiin suuri maatalousuudistus. Pakollisia myyntikiintiöitä alennettiin ja lannoitteiden laajamittainen käyttö aloitettiin. 60-luvulla hyvinvointi alkoi kohota.

Vuonna 1963 toteutettiin uusi valtakunnanlaajuinen talousuudistus. Tuotannon kasvu nosti palkkoja ja palkansaajien ostovoima kasvoi. Yksityisasunnoista, henkilöautoista ja kaukokuvastimista tuli kaikkien tavoittelemia statusesineitä. Taloudellinen vapautuminen loppui äkisti, kun Rudolf Hess pakotettiin eroamaan ja hänen tilalleen valtakunnankansleriksi nousi pitkään kulisseissa ollut Siegfried Hoffner.

70-luvun puolivälissä Uuden Euroopan suunnitelmatalous saavutti lakipisteensä. Talouskasvu kääntyi hitaaksi taantumiseksi. Yhä monimutkaisemmaksi ja tehottomammaksi kasvava byrokratia alkoi viedä enemmän voimavaroja kuin talouden tehostaminen paikallisella tasolla pystyi irrottamaan. Tuotannollista kriisiä pyrittiin korjaamaan täydellisellä poliittisella käännöksellä. Aikaisemmista pienyrityksistä ja paikallisista tuotantolaitoksista luovuttiin kolossaalisten tuotantokonsernien hyväksi.

Uusi talouskriisi 70-luvun lopulla on suistanut koko Ostlandin talousalueen paniikkiin. Taloudelliset reformit joita on yritetty ilman poliittisia uudistuksia ovat epäonnistuneet. Tuloerojen kasvu ja maatalouden rakenteelliset ongelmat jatkuvat suunnitelmatalouden höllentämisestä huolimatta.

Asevoimat

    Eesti

  • Valmiusjoukot: 20. -Jägerdivision Estland
  • Ilmavoimat: 1 tiedustelulentolaivue, 3 pommituslentolaivuetta ja torjuntalentolaivue
  • Turvallisuusjoukot (Kaitsevägi): 11 pataljoonaa
  • Kodinturvajoukot (Omakaitse): 10 000 osa-aikaista vapaaehtoista
  • Latvia

  • Valmiusjoukot: 19. -Jägerdivision Lettland
  • Ilmavoimat: 2 tiedustelulentolaivuetta, 2 hävittäjälaivuetta
  • Turvallisuusjoukot (Schutzmannschaft): 16 pataljoonaa
  • Kodinturvajoukot (Aizsargi): 11 000 osa-aikaista vapaaehtoista
  • Liettua

  • Valmiusjoukot: -Panzergrenadier Regiment 30 "Litauen"
  • Turvallisuusjoukot (Lietuviu Apsaugos Daliniai): 11 pataljoonaa
  • Kodinturvajoukot (Lietuviu Savisaugos Daliniai)
  • Valkorutenia

  • Valmiusjoukot: 30. -Panzergrenadierdivision Götz von Berlichingen
  • Turvallisuusjoukot (Belaruskaja Krajovaja Abarona): 11 pataljoonaa
  • Kodinturvajoukot (Belaruskaja Samaachova)