Valtakunta » Uusi Eurooppa » Kartta » Kaukasia

Kaukasia

Kaukasian federaatio on seitsemästä kukoistavasta Saksan satelliittivaltiosta koostuva löyhä hallinnollinen kokonaisuus. Seitsemän liittotasavaltaa ovat Kuban, Terek, Kalmukia, Vuoristokaukasia, Georgia, Armenia ja Azerbaidžan. Maat irtaantuivat Neuvostoliitosta vuonna 1943. Kaukasian valtakunnankomissariaatti huolehti alueen siviilihallinnosta vuosina 1946–1949.

Maat ovat sisäpoliittisesti täysin itsenäisiä, mutta ne toteuttavat talous– ja ulkopolitiikkaansa yhdessä valtakunnankomissaariksi kutsutun Saksan ministeriresidentin kanssa. Komissaarilla on valta sovitella maiden väliset riitatilanteet ja valvoa Valtakunnan taloudellisia etuja, erityisesti öljytoimituksia Bakun ja Maikopin suurilta öljyalueilta.

Alfred Rosenbergin johtama Saksan itäalueiden ministeriö (Reichsministerium für die besetzten Ostgebiete) kaavaili autonomisten valtioiden perustamista Kaukasukselle jo vuonna 1941. Käytännössä siviilihallinnon järjestäminen tapahtui kuitenkin Saksan armeijan aloitteesta ja sen suojeluksessa. Vaikka puolueella ja armeijalla oli usein erimielisyyksiä idässä noudatettavasta politiikasta, Kaukasiassa yhteistyö oli saumatonta ja hedelmällistä.

KAUKASian vapautuminen kommunismista

Kaukasian asukkaat olivat joutuneet venäläisten määräysvaltaan vain muutamaa sukupolvea ennen Hitlerin suurta idänsotaretkeä. Kansallismielisyys kyti vahvana sekä alistettujen kasakoiden että vuoristokansojen keskuudessa. Muslimit, ortodoksit ja buddhalaisetkin olivat kärsineet Stalinin vainoista ja olivat innokkaita hankkimaan hyvitystä.

Saksan armeija ryhtyi heti värväämään taitavina sotureina tunnettuja vuoristokansoja niin sanottuihin itälegiooniin (Ostlegionen). Legioonissa palveli turkomaaneja, georgialaisia, armenialaisia, azereita ja volgan tataareja. Taistelujen tauotessa 22.6.1943 itälegioonissa palveli jo yhteensä 175 000 miestä. Jokaista legioonaa tuki oma kansallismielisistä paikallisista johtajista koostuva vapautuskomiteansa. Saksan sotilastiedustelu Abwehr lähetti Kaukasukselle entisiä valkoisia emigrantteja ja bolševismia paenneita kansallismielisiä, jotka lietsoivat kansaa kapinaan puna-armeijan selustassa.

Führer antoi syyskuun 8. päivänä 1942 määräyksen Kaukasian kansojen autonomisten itsehallintoalueiden perustamisesta. Armeija ohjeisti sotilaita suhtautumaan paikallisiin asukkaisiin samalla tavalla kuin liittolaismaiden kansalaisiin. Johtajan tahdon mukaisesti kaukasialaisia ei myöskään saanut värvätä pakkotyöhön. Järjestyksen ylläpito oli mahdollisimman nopeasti siirrettävä paikallisten vastuulle, jotta saksalaisjoukot vapautuisivat käytettäviksi muilla rintamilla.

Kaukasia oli koko sodan ajan Saksan armeijan vastuulla. Ensimmäinen itsehallinnollinen alue perustettiin 1. lokakuuta 1942 kenraali Eduard Wagnerin aloitteesta Kubanin kasakka-alueelle. Hallinnollinen jako tehtiin kasakkaperinteitä noudattaen stanitsoihin ja rajoneihin. Asukkaat saivat valita omat atamaaninsa (kasakkajohtajansa). Atamaanien vastuulla oli myös vapaaehtoisten turvallisuusjoukkojen kokoaminen järjestyksen ylläpitoa varten.

Kenraali Paul von Kleistin komentama Armeijaryhmä A käytti Kaukasian aluetta tukialueenaan hyökätessään syksyllä 1943 brittien miehittämään Persiaan. Sodan leviäminen Lähi-itään huolestutti Turkkia, jolla oli alueellisia intohimoja Kaukasuksella. Hitler oli luvannut Turkille elokuussa 1941 alueita Kaukasukselta, mikäli tämä tulisi mukaan sotaan akselivaltain puolella. Turkki kuitenkin kieltäytyi ja pysyi puolueettomana. Kesäkuussa 1943 pääministeri Şükrü Saracoğlu esitti suurlähettiläs Franz von Papenille ehdotuksen Turkin hallitsemien puskurivaltioiden perustamisesta etelä-Kaukasukselle. Tällä kertaa oli Saksan vuoro kieltäytyä.

Sotatoimien siirtyessä etäämmäksi alkoivat järjestelyt armeijan perustamien siviilihallintoalueiden siirtämiseksi Rosenbergin itäalueiden ministeriölle. Kaukasian valtakunnankomissariaatti perustettiin 1.8.1946. Organisaation ensisijainen tehtävä oli huolehtia siitä, että alueen merkittävät öljyntuotantoalueet jäisivät saksalaisten hallintaan. Ensimmäiseksi komissaariksi Rosenberg nimitti vanhan ystävänsä, baltiansaksalaisen sanomalehtimiehen Arno Schickendanzin. Talousasioista vastaavaksi erikoislähettilääksi nimitettiin tri Hermann Neubacher, jonka keskeisin ansio oli ollut rauhan neuvotteleminen 1942–43 entisen Jugoslavian alueelle.

Vaikka monet Kaukasian kansat olivatkin yleisesti ottaen myötämielisiä Saksan taistelulle neuvostokommunismia vastaan, maanosan rauhoitamisessa oli myös takaiskuja. Monet alueen etniset ryhmät asuivat sekaisin keskenään. Klaanien ja sukujen välillä oli kauas historiaan ulottuvia riitoja ja kiistakysymyksiä, jotka Venäjän imperialistisen vallan luhistuminen nosti uudelleen pintaan. Erityisen vaikeaa rauhanomainen rinnakkainelo oli ns. Vuoristokaukasiassa, jossa asuu yli kolmekymmentä eri kansaa ja kieliryhmää.

KASAKAT

“Sotilaani! Puhun teille nyt sydämestäni. Olen päättänyt tänä päivänä julistaa sodan Stalinille ja kommunistihallinnolle. Aion ylittää rintamalinjan niiden kanssa jotka haluavat seurata minua.” – Ivan Kononov, 22.8.1941

Kasakat olivat ensimmäinen Kaukasian alueen kansallisuus, joka liittyi mukaan Saksan suureen ristiretkeen kommunismia vastaan. Saksalaisjoukkojen edetessä itään tapahtui usein niin että puna-armeijaan pakotetut kasakat loikkasivat kokonaisina osastoina akselivaltain puolelle.

Elokuun 22. päivänä vuonna 1941 kasakkamajuri Ivan Kononovin komentama 436. neuvostorykmentti loikkasi kesken taistelujen saksalaisten puolelle. Kenraali Max von Schenkendorff otti majuri Kononovin ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle luvan värvätä lisää kasakoita armeijaansa. Kononov kävi puhumassa miehille läheisellä Mogilevin sotavankileirillä, jonka 5 000 vangista suurin osa halusi samantien liittyä Kononovin vapautusarmeijaan.

Lokakuussa 1941 Mius-joelle edennyt 14. panssariarmeijakunta yllättyi huomatessaan taistelujen olevan käynnissä puna-armeijan selustassa. Saksalaiset panssarit rynnäköivät eteenpäin ja tapasivat kasakkaluutnantti Nikolas Nazarenkon komentaman nostoväkiosaston, joka oli kääntänyt kiväärensä vihattuja bolševikkeja vastaan. Nazarenko oli taistellut neuvostovaltaa vastaan vuodesta 1918 lähtien.

Virallisia ja epävirallisia kasakkaosastoja löytyi pian kaikista Saksan armeijoista. Ne palvelivat sekä tiedustelijoina etulinjassa että turvallisuustehtävissä vapautetuilla alueilla ja olivat erityisen korvaamattomia taistelussa kaikkialla lymyileviä neuvostopartisaaneja vastaan. Hitler antoi henkilökohtaisen hyväksyntänsä kasakkajoukkojen värväämiselle 17. joulukuuta 1941. Kasakat saivat uskonnonvapauden ja luvan käyttää perinteisiä univormujaan.

Saksan armeijan saavuttua Donille ja Kubanille kasakoiden määrä akselivaltain sotavoimissa lisääntyi merkittävästi. Maavoimien yleisesikuntaan perustettiin niitä varten oma osastonsa, jonka johtaja oli eversti Claus von Stauffenberg. Stauffenberg suunnitteli kasakkajoukkoja ja itäisiä vapaaehtoislegioonia varten omat univormut ja arvomerkit. Kaikkien kasakoiden johtajaksi nimitettiin saksalainen ratsuväenupseeri Helmuth von Pannwitz, joka oli lapsuudessaan elänyt kasakoiden keskuudessa Puolassa ja ymmärsi täydellisesti heidän kulttuuriaan.

Pannwitzilla oli useita merkittäviä liittolaisia: Wehrmachtin yleisesikuntapäällikkö Kurt Zeitzler kannatti ehdottomasti entisten neuvostokansalaisten värväämistä Saksan armeijaan. Kubanilla ja Terekillä operoinut sotamarsalkka Erwin von Kleist antoi Pannwitzille täyden tukensa. Tulevaa kasakka-armeijaa valmisteltiin kuitenkin salassa, koska Hitlerin mielipiteestä ei ollut varmuutta. Mutta kun Pannwitz vastaanotti Führeriltä rautaristin ritariristin 15.1.1943, Hitler yllätti Pannwitzin tiedustelemalla ystävälliseen sävyyn, miten hänen urhoolliset kasakkansa voivat! Pannwitz käytti tilaisuutta hyväkseen ja piti Führerille pitkän puheen, jossa hän tuomitsi joidenkin korruptoituneiden puoluejohtajien harjoittaman idänpolitiikan turmiollisena ja ilmoitti, että lopullinen voitto ei olisi mahdollinen ilman poliittista ratkaisua idässä.

Vuonna 1942 tapahtui toinenkin merkittävä käänne. :n Wannseen-instituutti julkaisi arvovaltaisen tutkimuksen Das Kosakentum, joka paljasti että kasakat eivät olleet aluperältään slaaveja, vaan polveutuivat eteläisen Venäjän muinaisista arjalaisista alkuperäiskansoista. Tämä teki mahdolliseksi kasakoiden värväämisen todella suuressa mittakaavassa. Maaliskuussa 1943 tehtiin päätös kaikkien Saksan armeijassa palvelevien sekalaisten kasakkaosastojen yhdistämisestä :n alle omaksi kasakka-armeijakunnakseen.

Itsenäisen kasakkavaltion perustaminen paljastui kasakoiden värväämistä hankalammaksi. Halukkaista päälliköistä oli suorastaan runsaudenpulaa. Rosenbergin itäalueiden ministeriö tuki atamaani Sergei Pavlovia ja Kasakoiden kansallisen komitean johtajaa emigranttikenraali P. N. Krasnovia kasakkavaltion päämieheksi. Himmlerin kannatti Vasili Glaskowia, entistä Donin kasakkaa ja intomielistä kansallissosialististia, joka oli perustanut 1941 Kasakoiden vapautusrintaman. Armeija ja Rosenbergin ministeriö liittoutuivat keskenään ja antoivat marraskuun 10. päivänä 1943 seuraavanlaisen julistuksen:

Saksan hallitus lupaa kasakoille

  • Saman palkat ja samat palveluehdot kuin saksalaisille sotilaille
  • Ylläpitää ja kehittää perinteistä kasakkakultuuria
  • Täyden itsenäisyyden niille alueille, joiden vapauden kasakat ovat vuosisatojen aikana verellään ostaneet
  • Jokaiselle kasakalle 25 hehtaaria maata sekä kaikki tarvittava itsensä elättämiseksi
  • Vastineeksi Saksan hallitus kutsuu kaikkia kasakoita työskentelemään toveruudessa Saksan ja muiden Euroopan maiden kanssa Uuden Euroopan rakentamiseksi.

  • Lopulta päätettiin perustaa kolme autonomista kasakka-aluetta: Don (Novotšerkassk), Kuban (Jekaterinodar) ja Terek (Stavropol), koska nämä olivat suurelta osin jo täydessä toiminnassa. Kenraali Krasnov nimitettiin Donin atamaaniksi, mutta hän kuoli jo 1947 ja Donin alue liitettiin Ukrainan valtakunnankomissariaattiin. Ivan Kononov valittiin Kubanin kasakoiden johtoon ja Sergei Pavlov Terekin kasakoiden atamaaniksi. Kaikki kolme kasakkajoukkoa äänestivät yhteiseksi edunvalvojakseen ja seremonialliseksi päämiehekseen, kenttäatamaaniksi, kenraali Helmuth von Pannwitzin.

    Kuban on tämän päivän kasakkavaltioista rikkain ja merkittävin. Se on pitkälle kehittyneen maanviljelyksen seutua, joka tuottaa vuosittain seitsemän miljoonaa tonnia vehnää. :n kasvigenetiikan tutkimuslaitoksen johtajan tri Ernst Schäferin kehittämät uudet syysvehnälajikkeet ovat lisänneet satoisuutta kolminkertaiseksi aikaisempaan nähden. Katharinastadtin (Jekaterinodarin) ympäristössä on myös käynnissä riisinviljelykokeilu. Sähkö, kaasu, televisio ja moottoritiet ovat muuttaneet stanitsoiden elämää, ja nykyiset kasakat hurjastelevat mieluummin Zündappin moottoripyörillä kuin hevosilla.

    Kuban tuottaa myös suuria määriä viiniä, säilykkeitä, hunajaa sekä villa- ja puuvillakankaita. Valtionyhtiö Reichswerke Hermann Göringin Katharinastadtin tehtaat valmistavat järeitä metallityöstökoneita ja kompressoreja. Mustan meren läheisyys ja terveellinen ilmasto houkuttelee myös kolme miljoonaa turistia vuosittain lomailemaan Kubaniin.

    KALMUKIA

    Kalmukit ovat rodultaan keskiaasialainen, uskonnoltaan tiibetinbuddhalaisuutta noudattava kansa, joka polveutuu alueelle 1600–luvulla muuttaneista mongoleista. Kalmukit olivat taistelleet valkoisten puolella Venäjän sisällissodassa ja jatkoivat passiivista vastarintaa neuvostovallan aikana. 1931 Josef Stalin määräsi kaikki buddhalaisluostarit suljettaviksi ja kalmukkien uskonnollisen kirjallisuuden poltettavaksi samalla kun NKVD:n erikoisjoukot tyhjensivät kaikki maan viljavarastot. Seuranneessa kansanmurhassa 90 000 kalmukkia sai surmansa.

    Saksan Eteläinen armeijaryhmä vapautti Kalmukian pääkaupungin Elistan elokuun 12. päivänä 1942. Saksalaiset otettiin vastaan perinteiseen kalmukkien tapaan tarjoamalla voita ja maitoa. Pakkokollektivisointi purettiin ja maat palautettiin takaisin alkuperäisille omistajilleen. Buddhalaistemppeleiden jälleenrakennus aloitettiin. Saksalaiset painoivat myös kalmukinkielisiä lehtiä ja toimittivat kalmukinkielisiä radiolähetyksiä Elistaan.

    Paikallishallinto järjestettiin yhdessä kalmukkiemigranttien ja paikallisten johtajien tuella. Samalla saksalaiset onnistuivat värväämään useita tuhansia kalmukkeja taistelemaan puolellaan puna-armeijaa ja partisaaneja vastaan. Suurin osa Saksan armeijan palveluksessa olleista kalmukeista oli entisiä Puna-armeijan sotavankeja. Elokuun 31. päivänä 1943 sekalaisista kalmukkijoukoista muodostettiin Kalmukian 1. ratsuväkiarmeijakunta, jonka tärkein tehtävä oli partisaanien vastainen taistelu.

    Suurin osa maasta oli vapautettu joulukuuhun 1943 mennessä, jolloin Saksa tunnusti Kalmukian autonomian. Maan talouden alkeellisuuden vuoksi Kalmukian autonomista tasavaltaa hallittiin kuitenkin vuoteen 1949 asti osana Kaukasian valtakunnankomissariaattia. Virallisesti maata johtaa huraliksi kutsuttu kansalliskokous ja kaani, joka valitaan teoriassa eliniäksi.

    Valtakunnan täysivaltaiseksi edustajaksi Kalmukiassa nimitettiin Ottmar Werba, joka oli jo vuodesta 1938 toiminut alueella Saksan tiedustelupalvelun hyväksi ja puhui kieltä täydellisesti. Everstiluutantti Berndt von Freytag–Loringhovenista tuli Saksan sotilasattašea, jonka tehtävänä oli Kalmukian armeijan modernisointi. Ensi kädessä kalmukkijoukot aseistettiin Saksan sotasaalisvarastoista.

    Tänä päivänä Kalmukia on edelleen hyvin perinteinen valtio. Tärkeimmät elinkeinot ovat maatalous ja karjanhoito. Useimmat kalmukit ovat pysyneet uskollisena muinaiselle paimenkulttuurille. Kamelit ovat yleinen näky jopa pääkaupungin kaduilla. Koska maa sijaitsee strategisesti tärkeällä Neuvostoliiton vastaisella rajalla, on alueelle sijoitettu pystyvästi useita saksalaisia divisioonia. Kalmukiassa käy hyvin vähän turisteja.

    VUORISTOKAUKASIA

    Vuoristokaukasia on kymmenien heimojen asuttama luoksepääsemätön ja vuoristoinen maa, jossa puhutaan virallisesti neljäätoista eri kieltä. Alue on tullut tunnetuksi lukuisista kapinoistaan sekä bolševikkeja että Saksaa vastaan. :n rotututkijoiden keskuudessa sitä pidetään myös pahimmanlaisen rotusekaannuksen alueena. Alueen lukuisat etniset ryhmät ja niiden erikoiset tavat aiheuttivat Rotu– ja uudelleenasutuspääviraston (RuSHA) asiantuntijoille vuosiksi päänvaivaa.

    Vuoristokaukasiassa idän ja lännen, Euroopan ja Aasian rajat hämärtyivät täydellisesti. -joukot löysivät sieltä kristittyjen osseettien kyliä, joilla oli juutalaiset nimet ja joiden asukkaat muistuttivat fyysisesti juutalaisia, viettivät juutalaisia häitä ja juutalaisia hautajaisia. Aivan vieressä saattoi asua vuoristojuutalaisia, jotka muistuttivat tataareita: he ratsastivat taitavasti, kasvattivat hienoa karjaa eivätkä lähteneet minnekään vyöttäytymättä tikarein.

    Aluksi saksalaiset yrittivät tukea niitä ryhmiä, jotka olivat ensimmäisenä kääntäneet aseensa bolševikkeja vastaan. Tšetšeenijohtaja Hasan Israilov ja hänen veljensä Hussein olivat aloittaneet kansannousun kommunismia vastaan jo helmikuussa 1940. Kesään 1941 mennessä hänellä oli jo yli 5 000 seuraajaa ja viisinkertainen määrä tukijoita Tšetšeniassa ja Ingušetiassa. 28. tammikuuta 1942 kapina levisi koko vuoristokaukasian alueelle, ja neuvostoarmeija joutui käyttämään kaikki voimavaransa sen tukahduttamiseen.

    Saksalaiset pudottivat kapinallisille laskuvarjolla aseita ja tarvikkeita. Saksan sotilastiedustelu Abwehr lähetti alueelle myös Brandenburg-erikoisjoukkoja auttamaan sissejä iskuissa puna-armeijaa ja neuvostokomissaareja vastaan. Yhteistyö kuitenkin kariutui heti alkuunsa. Saksalaiset eivät edenneet tarpeeksi nopeasti Kaukasuksella. Hasan Israilov kaavaili perustavansa tšetšeenien itsenäisen vallankumouksellisen kansantasavallan, mikä huolestutti naapurikansoja. Lisäksi saksalaiset olivat hyvissä väleissä tšetšeenien ikiaikaisten verivihollisten kasakoiden kanssa.

    Kapinajohtaja Mairbek Šeripov julisti Saksan itäalueiden ministeriön edustajalle, että ”mikäli Kaukasian vapautus tarkoittaa vain yhden sortajan vaihtumista toiseen, tšetšeenit tulevat taistelemaan viimeiseen mieheen teitä vastaan”. Epäluottamusta lisäsi Hasan Israilovin juutalainen syntyperä ja tieto siitä, että vuonna 1919 tšetšeenit olivat taistelleet punaisten puolella.

    Syksyllä 1942 vuorilla taisteli jo 60 000 sissiä. Kun von Kleistin 1. panssariarmeija vihdoin valloitti Groznyn, Israilov kieltäytyi yhteistyöstä ja jatkoi sissisotaa saksalaisia vastaan. Sissit sulkivat Kaukasuksen solat ja pysäyttivät saksalaisten etenemisen pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun puna-armeija oli jo jättänyt alueen. Tšetšenian strategisten öljyvarojen takia maata ei voinut jättää oman onnensa nojaan.

    Hasan Israilov sai surmansa joulukuussa 1944, mutta sissisota Kaukasiassa jatkui aina vuoteen 1957 asti ja tuotti runsaasti kuolonuhreja. Kroonisesta miespulasta kärsivä Saksan armeija joutui tukeutumaan sekä kasakoihin että paikallisiin vapaaehtoislegiooniin, jotka kuitenkin osoittautuivat usein epäluotettaviksi.

    Uusi kapina alueella syttyi 1978, jolloin Groznyn alueella ryöstettiin 1700 tavaravaunua. Vuoristokaukasiaa rauhoittamaan lähetettiin 24. Waffen-Gebirgs-Division der ja rauhanturvajoukkoja kaikkialta Kaukasian federaation alueelta, erityisesti Georgiasta, jolla oli samaan aikaan ongelmia kapinoivan Etelä-Ossetian maakunnan kanssa. Vuoristokaukasian rajat ovat yhä suljetut turisteilta ja matkustavaisilta.

     

    Politiikka oli Hitlerin politiikkaa. Kun Johtajan kuoltua virallinen linja muuttui, kaikki erehdykset pantiin joidenkin ”kansallis-sosialismin tieltä horjuneiden, rappeutuneiden henkilöiden” syyksi. Kuitenkin juuri Hitler oli nimittänyt nämä henkilöt ja he nauttivat Johtajan täyttä luottamusta.

    Mutta NSDAP on aina erehtymätön...