Valtakunta » Uusi Eurooppa » Kartta » Italia

”Eja eja alalà!” - Gabriele d'Annunzio

Italia

Italian niemimaalla sijaitsee kaksi valtiota: pohjoisen Italian sosiaalinen tasavalta (Repubblica Sociale Italiana) ja etelän Italian kuningaskunta (Regno d'Italia). Maa on ollut kahtia jaettu toisen maailmansodan päättäneestä Zürichin aselevosta lähtien.

kuninkaallinen petos

Italian kohtalo sodan aikana ja sen jälkeen muistuttaa Ranskaa, mutta Italian osa oli vielä kivuliaampi. Mussolinin pääministerinä johtama Italian kuningaskunta osoittautui akselivaltojen heikoksi lenkiksi. Sen strategisten raaka-aineiden varastot olivat käytännössä ehtyneet jo vuoteen 1943 mennessä, ja maan kärsimät tappiot Afrikassa, Välimerellä ja Neuvostoliitossa tarkoittivat sitä, että Italia oli menettänyt vähintäänkin kolmasosan sotavoimistaan. Lisäksi asevoimien varustustaso ei ollut noussut yhtään vuoden 1935 tasosta, joka oli jo silloin kehno. Kotimaassa yleinen mielipide kääntyi yhä selvemmin hallitusvaltaa vastaan. Hierarkki ja opetusministeri Giuseppe Bottai kirjoitti 7.10.1942 päiväkirjaansa: ”Mies, joka oli aina oikeassa, näyttää nyt useimpien mielestä olevan aina väärässä.”

Vastoinkäymiset seurasivat toistaan. Liittoutuneet alkoivat järjestelmällisesti pommittaa Pohjois-Italian teollisuuskaupunkeja. Pommitukset vaativat kymmeniätuhansia kuolonuhreja. Fiatin tehtaan työläiset lakkoilivat. Karkoitettuaan viimeisetkin akselivaltain joukot Afrikasta länsiliittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa mafian tuella heinäkuussa 1943. Kun Italian sotilaallinen tilanne näytti vain huononevan, Suuri Fascistineuvosto antoi Mussolinille epäluottamuslauseen äänin 19–8 ja kehotti kuningas Vittorio Emanuele III:tta valitsemaan uuden pääministerin.

Fascistien tahdon vastaisesti taantumuksellinen kuningas nimitti pääministeriksi oman suosikkinsa, piemontelaisen marsalkan Pietro Badoglion. Badoglion hallituksesta tuli vastavallankumouksellinen diktatuuri. Se hajotti fascistipuolueen ja sen perustamat valtion elimet, mutta ei tuonut mitään tilalle. Badogliolle uskolliset santarmit vangitsivat Mussolinin ja ampuivat puoluesihteeri Ettore Mutin. Syyskuun 8. päivä liittoutuneet nousivat maihin Napolissa ja Badoglio luki ääneen radiossa Italian aselepojulistuksen, joka oli solmittu salaa Cassibilessa Syrakusan lähellä 3. syyskuuta. Tämä aselepo suisti Italian murhenäytelmään, jonka fyysiset ja moraaliset seuraukset näkyvät yhä.

Kuningas ja Badoglio eivät jääneet katselemaan tekojensa seurauksia, vaan pakenivat Brindisiin ja jättivät maansa oman onnensa nojaan. Saksalaiset reagoivat petokseen yhtä nopeasti ja päättäväisesti kuin vuonna 1941, jolloin Jugoslavia oli vallankaappauksen seurauksena eronnut kolmen vallan sopimuksesta. Hitler käynnisti välittömästi 'Operaatio Akselin', joka oli valmisteltu jo kuukausia aikaisemmin. Saksalaisjoukot saartoivat ja riisuivat aseista Italian armeijan Kreikassa, Jugoslaviassa ja itse niemimaalla. Aseleposopimuksen mukaan Italian laivasto oli internoitava Maltalle, mutta Luftwaffe hyökkäsi sen kimppuun uusilla radio-ohjatuilla pommeillaan ja sai upotettua taistelulaivat Roma ja Littorio. Saksalaiset laskuvarjojääkärit miehittivät Rooman.

TASAVALTA SYNTYY POHJOISESSA

Kuningas Vittorio Emanuele III ja marsalkka Badoglio perustivat Länsiliittoutuneiden suojissa oman nukkehallituksensa, jota alettiin kutsua 'Etelän kuningaskunnaksi', mutta joka väitti edustavansa koko Italiaa. Badoglio julisti sodan Saksalle ja ryhtyi länsiliittoutuneiden myötäsotijaksi. Samaan aikaan Italian antifasistiset puolueet – sosialistit ja liberaalit – perustivat kansallisen vapautuskomitean CLN:n, joka alkoi nopeasti organisoida kannattajiaan partisaanijoukoiksi. Pohjois-Italiassa kannatusta nauttivat kommunistit eivät sitä kuitenkaan tunnustaneet, vaan perustivat CLNAIN:en, Pohjois-Italian vapautuskomitean, jonka alakomiteoita perustettiin kaikkiin saksalaisten miehittämiin kaupunkeihin. Badoglion hallitus edusti rojalisteja, jotka olivat huonoissa väleissä molempien edellämainittujen kanssa.

Syyskuun 12. päivänä -Obersturmbannführer Otto Skorzenyn johtamat kommandot vapauttivat Mussolinin, joka saattoi nyt julistaa Italian sosiaalisen tasavallan RSI:n (Repubblica Sociale Italiana) saksalaisten miehittämässä Pohjois-Italiassa. Uuden tasavallan väliaikaiseksi hallituskaupungiksi tuli Sálo. Samaan aikaan kun Badoglio keräsi vapaaehtoisia taistelemaan liittoutuneiden riveissä, RSI kiirehti organisoimaan omia poliisi- ja sotilasvoimiaan taistelemaan kommunistien partisaaniprikaateja vastaan.

Tasavallan uusi hallitus astui virkaansa syyskuun 23. päivänä. Mussolinista tuli nimellinen valtionpäämies. Fascistipuolueen sihteerinä ja hallituksen tosiasiallisena johtajana toimi Alessandro Pavolini  (1903-1973). Saksalaisten vapauttamasta Buffarini Guidista tuli sisäministeri. Pavolini kutsui fascistipuolueen koolle Veronaan, jossa päätettiin puolueen uusista linjauksista. Kun puolueen ei tarvinnut enää ottaa huomioon kuningasta ja taantumuksellista aristokratiaa, se saattoi alkaa toteuttaa todellista sosiaalisen ja korporatiivisen oikeudenmukaisuuden politiikkaa. Uuden linjan merkiksi puolueen talousohjelman laatijaksi kutsuttiin entinen marxilainen sosialisti Nicola Bombacci.

Veronan kongressi vahvisti Italian tasavaltaisen hallitusmuodon. Se lupasi kutsua koolle kansalliskokouksen säätämään uutta perustuslakia, perustaa riippumattoman oikeuslaitoksen tutkimaan vanhan fascismin aikana tapahtuneita väärinkäytöksiä ja sosialisoida tärkeimmät teollisuusyritykset. Lakiasäätävä Fascioiden ja korporaatioiden kamari perustettiin uudelleen. Talouspoliittisesti Veronan kongressi julisti edustavansa kolmatta suuntaa kapitalismin ja marxismin välillä. Käytännössä vaalien järjestäminen lykättiin sodan vuoksi vuoteen 1946.

RSI:n omien asevoimien perustamiseen liittyi lukuisia poliittisia ongelmia. Renato Riccin johtama fascistipuolueen äärisiipi vaati puhtaasti poliittista fascistiarmeijaa. Häntä vastusti puolustusministeri Graziani, joka edusti Mussolinille lojaaleja konservatiiveja. Lopputuloksena oli kompromissi, jossa RSI:n varsinaisia asevoimia täydensi 150 000 mustapaidan kansalliskaarti, Guardia Nazionale Repubblicana. Kansalliskaarti joutui yksin huolehtimaan sisäisestä turvallisuudesta sillä välin kun RSI:n uutta armeijaa koulutettiin Saksassa.

verinen VELJESSOTA VIE VERONSA

Sotamarsalkka Kesselringin komentamat saksalaiset onnistuivat pysäyttämään liittoutuneiden etenemisen ns. Gustav-linjalle Monte Cassinon edustalle. Puolustajia edesauttoivat Italian kukkulainen maasto ja vihollisten huolto-ongelmat. Anzioon Rooman eteläpuolelle tehdyn epäonnistuneen maihinnousun ja kasautuvien tappioiden jälkeen länsiliittoutuneet siirsivät Yhdysvaltain vaatimuksesta painopisteensä Länsi-Eurooppaan ja operaatio Overlordin valmisteluihin. Gustav-linja pysyi murtumattomana.

Taistelut jatkuivat kuitenkin verisinä rintamalinjojen takana. Punaiset prikaatit kiihdyttivät värväämistään Pohjois-Italiassa ja protestoivat Sálon tasavaltaa vastaan lakoin. RSI:n onneksi viholliset eivät kyenneet tehokkaaseen yhteistyöhön, vaan valtataistelut repesivät myös eri ryhmittymien välillä. Marxilaiset garibaldistit taistelivat paitsi fascistien mustia prikaateja, myös sosialistien Matteotti– ja liberaalien Giustizia–prikaateja vastaan.

Koska Italian sosiaalinen tasavalta ei ollut valmis ottamaan vastuuta järjestyksen ylläpitämisestä, lähes koko maa säilyi saksalaisten miehittämänä. Pohjoisessa saksalaiset muodostivat kaksi tiiviimmin Valtakuntaan yhteydessä olevaa vyöhykettä. Operationszone Alpenvorland (OZAV) etelä-Tirolissa ja Operationszone Adriatisches Küstenland (OZAK) Adrianmeren pohjoisrannalla. Kumpikin kuului muodollisesti Italiaan, mutta niitä hallitsivat saksalaiset puolueviranomaiset. OZAV asetettiin Tyrol-Vorarlbergin gauleiterin Franz Hoferin alaisuuteen. Hofer ajoi vahvasti koko historiallisen Tirolin alueen yhdistämistä Saksaan, mutta Hitler eväsi tämän, ilmeisesti kunnioituksesta vanhaa ystäväänsä Mussolinia kohtaan.

OZAK koostui Udinen, Gorizian, Triesten, Polan, Fiumen ja Lubianan provinsseista. Italian ennen miehittämään Sloveniaan nimitettiin autonominen paikallishallinto kenraali Leon Rupnikin alaisuudessa. Itsenäinen Kroatian valtio vaati itselleen Dalmatian rannikkoa, jonka se oli joutunut luovuttamaan 1941 Italialle. Koska myös entisen Jugoslavian alueella raivosi sisällissota, Kroatia kykeni lopulta ottamaan itselleen vain Kotorinlahden (Cattaro). Spoletossa (Split) aseistariisutut italialaiset sotilaat liittyivät mieluummin partisaaneihin kuin luovuttivat maata kroaattien käsiin.

Tammikuussa 1944 länsiliittoutuneet olivat yhä Gustav-linjan lujien linnoituslaitteiden edessä. Ratkaisuun pyrittiin massiivisilla ilmapommituksilla. Koko vuoden 1944 kestäneissä terroripommituksissa sai lopulta surmansa 153 000 siviiliä. Amerikkalaiset pommittivat erottelematta myös kulttuurihistoriallisia kohteita, kuten Monte Cassinon luostaria ja Pompejin rauniokaupunkia. Pommituksilla ei loppujen lopuksi ollut merkittäviä sotilaallisia vaikutuksia. Päinvastoin liittoutuneiden arvostus kansan keskuudessa painui pohjamutiin samalla kun Italian sosiaalinen tasavalta sai propagandavoiton.

Partisaanien valta oli suurimmillaan keväällä 1944. Syksyllä tasapaino kallistui takaisin fascistien hyväksi, kun RSI:n uusi armeija saapui takaisin kotimaahansa ja Saksa sai siirrettyä vereksiä voimia Apenniinien niemimaalle. Seuraava kesä oli vuoden 1944 toisintoa. Partisaanit miehittivät jälleen Pohjois-Italian kukkuloita ja perustivat syrjäseuduille pieniä ”vapaavaltioita”, jotka kestivät viikoista muutamaan kuukauteen ennen kukistumistaan. Kylmä talvi ja huoltovaikeudet tekivät lopun useimmista partisaaniryhmistä, ja monet partisaaneihin kesällä liittyneistä joutuivat vähin äänin palaamaan kyliinsä. Kolme vuotta kestänyt, mutta sitäkin verisempi sisällissota vaati lopulta yhteensä 284 566 siviilin hengen.

KUNINGASKUNTA VAKIINTUU ETELÄSSÄ

Rintamalinjat eivät enää merkittävästi muuttuneet. Italian asema hankaloitti Zürichissä käytyjä aseleponeuvotteluja, sillä kumpikaan Italian hallituksista ei tunnustanut toisen olemassaoloa. Etelässä epäsuosittu kuningas Vittorio Emanuele III pakotettiin luopumaan kruunusta poikansa Umberton hyväksi toukokuuta 9. päivänä vuonna 1946. Samalla maassa järjestettiin kansanäänestys valtiomuodosta. Äänestystulos oli – hieman yllättäen – luottamuslause Savoijin kuningashuoneelle: 63,8 % äänistä annettiin monarkian säilyttämisen puolesta. Umberto II kruunattiin virallisesti Etelä-Italian ja Sardinian kuninkaaksi 2.6.1946.

Etelä-Italian ensimmäinen koalitiohallitus oli poikkeuksellisen kirjava. Fascismin aikana rikastuneen marsalkka Badoglion sijaisena toimi Palmiro Togliatti, aiemmin kielletyn kommunistipuolueen puoluesihteeri. Jopa tuore kuningatar, Maria José, äänesti sosialisteja ja alkoi liikkua äärivasemmistolaisissa piireissä. 1948 pääministeriksi valittiin konservatiivinen Alcide de Gasperi ja sosialistit joutuivat oppositioon. Yhdysvallat jatkoivat silti tukeaan Italian äärivasemmistolle ja lietsoivat fascismin vastaisia mielenilmauksia pohjoisessa.

Yhdysvaltojen mittava taloudellinen tuki Etelä-Italian kuningaskunnalle nosti köyhän etelän elintasoa ja pönkitti Badoglion hallinnon kansainvälistä asemaa. Napoli palautti asemansa kuninkaallisena pääkaupunkina, jonka se oli menettänyt vuonna 1860 Garibaldin yhdistäessä Italian. Nk. Marshall-apu mahdollisti etelän teollisen uudelleenorganisoinnin, ja vaikka talous pysyi maatalousvaltaisena, etelän kansantuote nousi hitaasti vauraan ja teollistuneen pohjoisen rinnalle. Kuningaskunta liittyi ensimmäisten joukossa Transatlanttiseen liittoon (NATO).

MUSSOLININ JÄLKEEN

Italian sosiaalisessa tasavallassa fascistit pysyivät ainoana puolueena. Mussolinin kuoltua punaisten prikaatien tekemässä attentaatissa 1946 'Il Ducen' tilalle tuli kolmijäseninen direktoraatti eli valtioneuvosto, jonka puhemiehenä toimi puolueen pääsihteeri Alessandro Pavolini. Käytännössä valtaa käyttivät Kolmannen Valtakunnan suurlähettiläs Rudolf Rahn ja sotamarsalkka Kesselring, joka säilytti asemansa Saksan armeijoiden ylipäällikkönä Italiassa. Tasavallasta tuli yksi Uuden Euroopan perustajavaltioista.

RSI oli perinyt suurimman osan Italian luonnonvaroista, teollisuudesta ja korkeakouluista, mutta punaisten prikaatien harjoittama terrorismi ja sodan vahingot taannuttivat maan taloutta. Apenniinien ulkopuolella RSI:lle kuuluvat Istrian niemimaa, Dalmatian rannikko sekä Elba. Sodan aikana Ranskalta miehitetyistä vähäisistä raja-alueista RSI sai pitää italialaisten asuttaman Nizzan ja Monacon, mutta Savoiji palautettiin takaisin Vichyn hallitukselle.

Italialle aikaisemmin kuulunut, mutta 1943 saksalaisten miehittämä Dodekanesian saaristo ja Rodoksen saari palautettiin virallisesti Italian sosiaaliselle tasavallalle vuonna 1955. Etelä-Tiroli ja Slovenia kuuluvat tasavaltaan autonomisina alueina, joiden siviilihallinto on osa NSDAP:n puolueorganisaatiota.

Pohjoisen ja etelän välit kärjistyivät 1960–luvulla, jolloin Yhdysvallat keskittivät niemimaalle runsaasti uusia keskimatkan ydinohjuksiaan. Lisäksi Foggian lentotukikohdasta käsin operoivat amerikkalaiset pommikoneet olivat vain muutaman tunnin matkan päässä Berliinistä. Yhteensä Etelä-Italiaan oli sijoitettu jopa 500 000 NATO-joukkojen sotilasta. Kolmas Valtakunta vastasi vahvistamalla varustuksiaan Gustav-linjalla.

Etelän ja pohjoisen välille syntyi piikkilanka-aitojen ja miinakenttien muodostama asumaton turvallisuusvyöhyke. Koska kapinalliset ja levottomuuksien lietsojat ylittivät helposti kahden Italian rajalinjan, saksalaiset aloittivat vuonna 1961 rakentamaan betonista muuria koko Apenniinien yli. Rajajärjestelmän tarkoituksena oli rajoittaa vakoojien ja loikkareiden pääsy maahan. Rajojen väliin jäänyttä aluetta alettiin kutsua "Kuoleman käytäväksi".

Liennytys kahden Italian välillä alkoi 70-luvulla. Liikennesopimus solmittiin 1971, ja 1972 perussopimuksella Rooma julistettiin avoimeksi kaupungiksi, jotta kaikki italialaiset pääsisivät osallistumaan Vatikaanin järjestämään messuun. Vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole kadonnut. Kumpikin valtio katsoo olevansa vuoden –43 Italian ainoa perillinen.

RISORGIMENTO JA kansallisuusajattelu ITALIAN JAON JÄLKEEN

Italian jakautuminen pysyvästi monarkistiseen, maatalousvaltaiseen etelään ja tasavaltaiseen, teollistuneeseen pohjoiseen muodosti historiallisen päätepisteen 1800–luvulla syntyneelle risorgimentolle, Italian yhtenäisyysaatteelle. Italian yhdistäjä Giuseppe Garibaldi, jota oltiin aikaisemmin pidetty kansallissankarina, painui pohjoisessa unholaan ja monet hänen nimeään kantaneet kadut ja aukiot nimettiin uudelleen.

Fascistisen puolueen sisällä tuli sodan jälkeen vallitsevaksi kanta, jonka mukaan Italian yhdistyminen ja Savoijin kuningashuoneen valtaantulo oli maan suurin epäonni. Fascistit olivat tehneet traagisen virheen antaessaan tukensa noille ”sisäsiittoisille henkisille kääpiöille”, jotka eivät edes puhuneet italiaa. Samalla puoluesihteeri Pavolini tuomitsi siirtomaa-haihattelun, joka oli johtanut Savoijin kuningashuoneen ulkopoliittikkaa ja vienyt Italian täysin hyödyttömiin sotilaallisiin selkkauksiin, joita sen kansalaisetkaan eivät ymmärtäneet.

Giovanni Preziosi ja Roberto Farinacci alkoivat kehittää teoriaa, jota kutsuttiin lombardismiksi. Aikansa rodulliseen ja kielitieteelliseen aineistoon pohjautuen he esittivät, että mitään yhtenäistä italian kansaa ei itse asiassa ollut olemassa ja että Italian yhdistyessä vain 2,5 prosenttia väestöstä puhui italiaa äidinkielenään. Italian tappio toisessa maailmansodassa johtui heidän mukaansa yhdistyneen Italian rodullisesta ja kielellisestä heterogeenisyydestä, joka heikensi sosiaalista koheesiota ja halukkuutta työskennellä yhteisen tulevaisuuden eteen.

Preziosin mukaan vain pohjoisen asukkaat, langobardien jälkeläiset, olivat todellisia italialaisia, kun taas Mezzogiornon väki oli rodullisesti sekoittunutta arabien, kreikkalaisten, juutalaisten ja afrikkalaisten sekoitusta. Italian kielikin – Danten, Petrarcan, Boccaccion ja Leopardin kieli – oli pohjoisen Italian kieli, jota ei ymmärretty Sisiliassa ja Sardiniassa.

Lombardismista on tullut niin suosittua, että Risorgimento elääkin oikeastaan enää vain Etelän kuningaskunnassa, jossa kuningas Vittorio Emanuele IV lausui kohua herättäneessä kruunajaispuheessaan 1983 edustavansa ”yhtenäistä, kokonaista Italiaa”. Puhe sai aikaan pohjoisessa valtavan protestin ja rajanylityspaikka Rooman eteläpuolella suljettiin.

Mussolini sai lombardisteilta synninpäästön. Katsottiin, että yhdistyneen Italian pääministerinä Il Ducen kädet olivat sidotut, eikä hän voinut toteuttaa todella vallankumouksellista fascistista politiikkaa. Sen sijaan fascistihierarkit kuten Dino Grandi ja Giuseppe Bottai, jotka äänestivät Il Ducea vastaan Suuressa fascistineuvostossa, joutuivat poistumaan ulkomaille. Mussolini haudattiin kotikyläänsä Predappioon rakennettuun mausoleumiin, joka muistuttaa Galla Placidian Ravennassa sijaitsevaa hautakirkkoa. Haudasta on tullut fascistien pyhiinvaelluspaikka.

TASAVALLAN SOTAVOIMAT

    esercito repubblicanO

  • 29. -Jägerdivision Gladio
    • SS-jääkärirykmentti 'Mussolini', SS-jääkärirykmentti 'Balbo', SS-maahan-laskurykmentti 'Folgore', raketinheitinrykmentti, ilmatorjuntarykmentti 'Etna', SS-Jagdverband 'Borghese', ilmarynnäkkölegioona 'Ettore Muti'
  • Iª Divisione Bersaglieri 'Italia'
    • Kaksi tarkk'ampujaprikaatia, mekanisoitu prikaati 'Fiamma Tricolore' tykistörykmentti, ilmatorjuntarykmentti, helikopterilaivue
  • IIª Divisione Granatieri 'Littorio'
    • Motorisoitu prikaati 'Trieste', mekanisoitu prikaati 'Bir el Gubi', tykistörykmentti, ilmatorjuntarykmentti
  • IIIª Divisione Fanteria de Marina 'San Marco'
    • Kolme merijalkaväkiprikaatia, yksi tykistörykmentti, meritorjuntaprikaati
  • IVª Divisione Alpina 'Monterosa'
    • Kolme alppijääkäripirkaatia, tykistörykmentti, ilmatorjuntarykmentti
  • Vª Divisione Alpina 'Tagliamento'
    • Kaksi alppijääkäriprikaatia, tykistörykmentti, ilmatorjuntarykmentti
  • VIª Brigata corazza 'Leoncello'
  • VIIª Brigata corazza 'San Giusto'
  • Centro Addestramento Reparti Speciali
  • Xª Divisione MAS
    • Erikoisjääkärirykmentti 'Lupo', erikoisjääkärirykmentti 'Sagittario'
    • Gruppo Gamma –taistelusukeltajaosasto
    • Ohjusprikaati 'San Giorgio'
  • Guardia Nazionale Repubblicana

  • 29 'mustapaita'-rykmenttiä, mukaan lukien 4 rajajääkärirykmenttiä ja kahdeksan 'Mussolini'-rynnäkkölegioonaa.
  •