Valtakunta » Uusi Eurooppa » Kartta » Espanja

Espanja

Valtakunnalle yksinoikeudella MARCIANO LÓPEZ GARCÍA

Vuonna 1936 syttynyt Espanjan sisällissota repi kansan selkeästi kahteen osaan, kansallismielisiin (nacionalistas) ja tasavaltalaisiin (republicanas). Kansallismieliset joukot pyrkivät estämään Espanjan alueellisen ja kielellisen hajaannuksen ja lisäämään kirkon valtaa. Suurimpia puolueita kansallismielisten rintamassa olivat fascistinen Falangipuolue ja kuningasvaltaa kannattaneet karlistit ja alfonsistit. Kansallismielisten vastustajat koostuivat pienistä vähemmistöpuolueista, sosialisteista ja liberaaleista, jotka pyrkivät jakamaan Espanjaa tai tekemään siitä liittovaltion.

Tasavaltalaisia tukeneet baskit, katalaanit, marxilaiset, ateistit, kommunistit ja anarkistit olivat keskenään riitaisia ja kyvyttömiä muodostamaan yhtenäistä rintamaa. Francon konservatiivit sen sijaan olivat tavoitteissaan yksimielisiä ja määrätietoisia. Generalísimo Francisco Franco julisti sisällissodan päättyneeksi 1. päivä huhtikuuta 1939 viimeisten tasavaltalaisjoukkojen antautuessa. Tästä päivästä alkoi Espanjan valtion (Estado Español) sekä Francon rajattoman vallan kausi.

EspaÑa, una grande y libre

Francon voittoa seurasi kansallisen lujittamisen ja koston kausi. ”Punaisten” puolella taistelleet joutuivat keskitysleireille tai menettivät kansalaisoikeutensa. Anarkistien tekemät murhat kostettiin teloituksin. Separatistiset puolueet kiellettiin kansallismielisiä tukenutta Navarran itsenäisyyspuoluetta lukuunottamatta. Pormestareiksi nimitettiin kenraali Francolle uskollisia upseereita. Kataloniassa ja Baskimaassa paikallisten kielten käyttö kiellettiin.

Poliittisesti Franco onnistui yhdistämään ideologisesti täysin yhteensopimattomat Falangistit ja Karlistit yhden ja saman kattojärjestön alle. Tämä Falange Española Tradicionalista y de las Juntas de Ofensiva Nacional-Sindicalista oli vuodesta 1939 lähtien maan ainoa sallittu puolue. Edistyksellisen fascismin ja katolis-taantumuksellisuuden yhdyselämä ei aina sujunut kitkattomasti: 16. elokuuta 1942 Bilbaossa falangistien ja karlistien riidat johtivat kranaatti-iskuun Begoñan kirkossa. Yksi Falangin johtohahmoista, Juan Domínguez, tuomittiin hyökkäyksestä kuolemaan.

Espanja sinnitteli maailmanpoliittisesta eritystykestä läpi koko 30-luvun lopun (Las años negros – mustat vuodet). Tilanne helpottui Ranskan antauduttua kesäkuussa 1940. Franco solmi Vichyn hallituksen kanssa edullisen kauppasopimuksen ja ryhtyi neuvottelemaan Saksan kanssa liittymisestä sotaan akselivaltojen puolella. Adolf Hitler tapasi Francon Kaakkois-Ranskassa Hendayein kaupungissa 23. lokakuuta 1940. Franco vaati sotaan liittymisen vastineeksi rahaa ja raaka-aineita, Gibraltaria sekä Ranskan Pohjois-Afrikkaa. Hitler ei voinut suostua ehtoihin ilman, että ystävällismieliset välit Ranskan hallitukseen romuttuisivat. Führer kommentoi Francon harjoittamaa kiristystä värikkäästi: ”Mieluummin annan vetää itseltäni hampaita kuin tapaan tuon miehen uudelleen!”

Muutamaa kuukautta myöhemmin Espanja kuitenkin suostui tekemään uuden sopimuksen Saksan kanssa. Espanja sallisi saksalaisten käyttää Espanjan telakoita vaurioutuneiden sukellusveneiden korjaamiseen ja Saksa puolestaan maksaisi korjauskulut ja tekisi edullisen kauppasopimuksen Espanjalle. Sopimus allekirjoitettiin 6. joulukuuta 1940.

Francon perustaman laajapohjaisen juntan heikko kohta oli, ettei sillä ollut yhtenäistä ideologiaa. Falangi määrättiin kehittämään itselleen kovan ideologian jota se voisi julistaa maailmalle joutumatta häpeään fascismin ja kansallisosialismin rinnalla. Viralliseksi opiksi omaksuttiin kansallissyndikalismi, joka oli yhdistelmä italialaistyyppistä fascismia ja katolista patriotismia. Falangi pyrki korporatiivisesti johdettuun valtioon, jossa luokkajako oli korvattu yhdellä, kaikki kansalaiset kattavalla ammattiliitolla (Organización Sindical Española). Roomalaiskatolinen kirkko julistettiin Espanjan valtionuskonnoksi. Kommunismin ja anarkismin vastainen taistelu oli falangismin kolmas peruspilari.

Saksan ja Italian mallia seuraten falangistit perustivat myös nuorisojärjestöjä (aiemmin tämän olivat kieltäneet järjestäytymislait). Kaksi tärkeintä ja yhä toimivaa nuorisojärjestöä ovat Flechas (nuolet) ja Pelayos (nimetty reconquistan aloittaneen Asturian kuninkaan Pelagiuksen mukaan). Kummatkin järjestöt ovat nykyään osa Europa–Jugendia, mutta vaikuttavat eriosissa maata.

Ristiretki kommunismia vastaan

Kesällä 1941 akselivaltojen ryhdyttyä ehkäisysotaan Neuvostoliittoon Francon Espanja pysyi vieläkin liittoutumattomana, mutta salli silti lähettää itärintamalle vapaaehtoisia maksaakseen velkaansa sisällissodasta. Vapaaehtoisarmeija koostui pääosin sisällissodassa palvelleista ammattisotilaista, mutta joukossa oli myös ihmisiä jotka pyrkivät liittymisellään auttaa vangittuja sukulaisiaan. Francon tarkoitus oli lähettää itään vain noin 4 000 miestä, mutta halukkaita ilmeni niin paljon, että lopulta matkaan lähti 35 000 vapaaehtoista.

”Sininen divisioona” (División Azul) ja ”Sininen lentue” (Esquadrilla Azul) saivat nimensä vapaaehtoisten saapuessa Saksaan falangistien sinisissä paidoissa. Heitä koulutettiin viisi viikkoa Baijerin Grafenwöhrissä ennen liittymistään ristiretkeen kommunismia vastaan. Sininen divisioona osallistui taisteluihin Pohjoisen armeijaryhmän mukana ja oli mukana Leningradin valtauksessa 1942. Tukholman rauhansopimuksen jälkeen Franco vaati Sinisen divisioonan kotiuttamista. Noin 3 500 vapaaehtoista kieltäytyi palaamasta ja heistä muodostettiin vapaaehtoinen espanjalainen Waffen- –rykmentti. Osa Sinisen divisioonan veteraaneista liittyi Brandenburg-erikoisjoukkoihin, jotka taistelivat kommunisteja vastaan Ranskassa ja entisessä Jugoslaviassa.

NÄLKÄIset vuodet

Länsiliittoutuneet nousivat maihin Ranskan Pohjois-Afrikassa marraskuussa 1942 ja ryhtyivät valmistelemaan hyökkäystä ”Linnake-Eurooppaa” vastaan. Iso-Britannia ja Yhdysvallat painostivat Espanjaa katkaisemaan välinsä akselivaltain kanssa. Franco alkoi pelätä liittoutuneiden loukkaavan Espanjan alueellista koskemattomuutta. Amerikkalaiset joukot olivat ryhmittyneet asemiin Pohjois-Marokon rajalle.

Franco kieltäytyi yhteistyöstä sodan kummankin osapuolen kanssa, mikä johti uuteen taloudellisen ja ulkopoliittisen eristäytymisen kauteen. Francon omavaraisuusohjelma aiheutti laman; raaka-aineiden puutteessa tuotanto hiipui ja tehtaita jouduttiin sulkemaan, työttömyys kasvoi ja nälänhätää alkoi esiintyä erityisesti pohjoisissa maakunnissa. Madridista muutti ensimmäisenä lamavuotena 500 000 tehdastyöläistä eteläisiin maakuntiin.

Toisen maailmansodan päättänyt Zürichissä solmittu aseleposopimus 22.4.1946 lopetti ”nälkäiset vuodet”. Kolmessa vuodessa oli kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon. 2,3 miljoonaa espanjalaista oli muuttanut maasta; 15 % tuotantolaitoksista oli jouduttu sulkemaan ja mellakat olivat kaupungeissa yleisempiä kuin markkinat. Franco joutui myönnytyksenä karlisteille palauttamaan valtion hallitusmuodoksi monarkian, mutta ei nimennyt kuningasta vaan asetti itsensä valtion hoitajaksi kuolemaansa saakka.

Myös perinteinen Falangi joutui muutosten kouriin. Se muutti nimensä Falange Española Tradicionalista y de las Juntas de Ofensiva Nacional-Sindicalistasta yksinkertaisesti vain Movemiento Nacionaliksi, Espanjan kansallisliikkeeksi. Sodan jälkeen syndikalistisen liikkeen johtopaikoille nousi nuoria teknokraatteja, jotka alkoivat vaatia maan talouden modernisaatiota ja ripeämpää talouskasvua. Uuden Euroopan yhteisön perustaminen vuonna 1951 avasi Espanjalle mahdollisuuden osallistua Euroopan valtaville sisämarkkinoille.

Espanjan talous nousi vuosien 1951 ja 1961 välillä suorastaan ennenäkemättömällä tavalla. Kaikkialla rakennettiin tehtaita, toimistoja, asuntoja ja puistoja. Sekä syntyvyys että palkat lähtivät ripeään nousuun ja Espanjan talous koki melkein 20 % vuosittaisen kasvun aina vuoteen 1961 asti. Ilmiötä on myöhemmin kutsuttu ”Espanjan talousihmeeksi” (Desarrollo económico de España). Vuonna 1952 Franco nimitti nuoria teknokraatteja maan parhaista yliopistoista talousneuvonantajiksi hallitukseen. Avustajien kunniaksi nimettiin myöhemmin vuonna 1959 Barcelonassa La Plaza de Genios – Nerojen aukio, jota tänä päivänä ympäröi monen Uuden Euroopan suuryrityksen paikalliskonttori.

Ulkopoliittisesti Franco jatkoi vanhaa nuorallatanssilinjaansa ja ylläpiti ystävällismielisiä välejä myös Yhdysvaltoihin. Espanja liittyi Uuden Euroopan yhteisön täysjäseneksi vasta 1956 saatuaan takeet Saksalta, ettei sopimus velvoittaisi sitä sotilaallisesti puoleen tai toiseen. Taloudellisesti Uusi Eurooppa koitui kaikkien espanjalaisten siunaukseksi. Jäsenyys teki mahdolliseksi espanjalaisten yritysten hankkia raaka-aineita muista Euroopan maista ilman tullimaksuja, täyttääkseen teollisuuden vajeita sekä hankkiakseen sellaisia raaka-aineita joita Espanjassa ei tuotettu. Vapaampi kauppa teki mahdolliseksi myös Espanjan oman autoteollisuuden synnyn.

Talousihmeeseen vaikutti myös pesetan sitominen Valtakunnan markkaan. Sillä inflaatio saatiin kuriin samalla kun ihmisiä kannustettiin kuluttamaan. Sähköntuotanto nousi yli 2500 % kymmenessä vuodessa ja yksityisautojen määrä kasvoi kahdessakymmenessä vuodessa 70 000:sta yhteen miljoonaan. Uuden Euroopan yhteisön avulla Espanja kohosi eurooppalaiseksi teollisuusvaltioksi ja siitä on tullut euroopalaisille tärkeä elintarvikkeiden tuottaja ja lomakohde.

Unohdettu sota

Vaikka Francon hallinto oli määrätietoisesti kitkenyt toisinajattelua Espanjassa aina sisällissodan päättymisestä, alkoi terrrorijärjestöjä syntyä 50–luvun lopulla. Suurimpia tällaisia järjestöjä ovat Baskimaassa toimiva ETA, sekä Espanjan Länsi-Saharan Sahrawi-kapinaliike. Kun Etelä-Marokko itsenäistyi vuonna 1956 Yhdysvaltain miehitysvallasta, alkoi se heti kiistellä Pohjois-Marokon ja Länsi-Saharan hallinnasta Espanjan kanssa. Marokon länsimielinen sulttaani Muhammed V vaati, että kummatkin alueet pitää luovuttaa Marokolle.

Franco lisäsi joukkoja merentakaisilla alueillaan. Sulttaani alkoi Yhdysvaltain tuella rahoittaa kapinallisia ja kehotti kansaa tarttumaan aseisiin Espanjan ”miehittämillä” alueilla. 23. syyskuuta 1957 ”Marokon vapautusarmeija” tunkeutui Espanjan Saharaan ja piiritti sen pääkaupungin Sidi Infrin. Tammikuussa 1958 kapinalliskenraali Ben Hammu aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Saharaan. Espanjalaisten linjat pettivät monin paikoin. Helmikuussa Espanjan muukalaislegioona sai tuekseen saksalaisia pommikoneita ja apujoukkoja manner-Espanjasta. Pohjois-Italian Marina Militare Repubblicana lähetti paikalle laivasto-osaston, mukanaan lentotukialus Aquila. Myös Yhdysvallat vahvistivat sotilaallista läsnäoloaan Pohjois-Afrikassa.

Riski konfliktin laajenemisesta uudeksi maailmansodaksi ajoi Marokon neuvottelupöytään. 20. maaliskuuta 1958 Espanja julistautui sodan voittajaksi ja vaati Marokolta sotakorvaukseksi viiden vuoden omistusoikeuden Khouribgan kaivoskaupunkiin, jossa se saisi vapaasti kaivaa fosfaattia.

Francolaisuuden vakiintuminen

60-luvulla ”il Caudillo” Francisco Francon valta Espanjassa oli kiistaton, mutta terroristijärjestöt jatkoivat maanalaista toimintaansa: kesäkuussa 1959 baskiseparatistit tekivät epäonnistuneen attentaatin ilmavoimien komentajaa Juan Yagüeta vastaan. Terrori-iskut Baskimaassa hiljenivät vasta, kun La Guardia Civilille annettiin täydet valtuudet tehdä julkisia pidätyksiä ja etsiä todistusaineistoa ilman oikeuden päätöstä.

Espanja pääsi kahteen otteeseen isännöimään Argentiinan ja Valtakunnan välisiä kauppaneuvotteluja. Argentiinan presidentti Juan Perón oli hiljattain lähestynyt Suur-Saksaa ja puhunut liitosta mantereiden välillä. Perón, Valtakunnan ulkoministeri Martin Luther ja maatalousministeri Herbert Backe tapasivat vuosina 1959 ja 1960 La Coruñan kaupungissa.

Vuonna 1960 Espanja voitti jalkapallon Euroopan mestaruuden, joka kohotti kansallista itsetuntoa ja aiheutti koko maassa viikon mittaisen spontaanin juhlan. Samaan aikaan Espanjan naapurimaa Portugali alkoi avautua vuosikausien eristäytymisen jälkeen kohti Eurooppaa. Diktaattori António de Oliveira Salazar antoi periksi maansa poliitikkojen painostukselle ja solmi vapaakauppasopimuksen Uuden Euroopan kanssa. Portugalilla oli perinteisesti hyvät välit länsimaiden kanssa: Yhdysvaltojen ja Portugalin välillä oli jopa sopimus, joka salli vapaasti liikuttaa pääomaa maiden välillä.

Franco sai suostuteltua Salazarin suureen ratahankkeeseen, joka yhdistäisi Lissabonin, Madridin, Pariisin ja Berliinin suoraan toisiinsa. Projekti sai nimekseen El grande ferrocaril (Suuri Rata). Rakentamista hidastivat Portugalissa toistuvat lakot ja maan poliittinen epävakaus. Radan avaaminen vuonna 1970 oli Francon viimeisiä julkisia esiintymisiä. Puheensa lopussa Franco ilmoitti ”monarkian palauttamisen olevan mahdoton asia, koska historia osoittaa, etteivät kuninkaat voi enää hallita kansaansa, koska heidän verensä on saastunut ja kansan tulee etsiä johtajaa keskuudestaan”. Sanoessaan tämän Franco nimitti seuraajakseen Luis Carrero Blancon, joka astui virkaansa 28. tammikuuta 1973. Pian tämän jälkeen Francon terveys petti lopullisesti ja hän joutui vetäytymään täysin julkisuudesta Madeiran saarelle Välimerelle. Franco menehtyi 20. marraskuuta 1975.

Francon jÄlkeen

Francon kuoltua maahan asetettiin viikon mittainen suruviikko jonka jälkeen uusi caudillo, Luis Carrero, vannoi virkavalansa. Carreron ensimmäiseksi ja tärkeimmäksi tehtäväksi tuli luoda uusi perustuslaki Espanjaan. Valtakunta vastusti Carreron valintaa, koska tämä oli äärikatolinen, kuului katoliseen Opus Dei-järjestöön ja halusi lisätä kirkon valtaa Espanjassa.

Carreron äärikatolinen tausta oli ongelma myös monille espanjalaisille. Enemmistö kansasta ja puoluetovereista kunnioitti Carreroa vain koska hän oli Francon valitsema. 20. toukokuuta 1976 Carrero oli palaamassa iltamessusta panssaroidussa autokulkueessa Madridissa kun Baskien separatistijärjestö ETA räjäytti tiehen haudatun tuhoisan räjähteen juuri Carreron auton kohdalla.

Vaikka Carrero oli luonut nopeasti itselleen suosiollisen virkakoneiston, johtajan murha pyyhki katolis-taantumukselliset virkamiehet valtion ja kansanliikkeen johdosta. Carreron tilalle valittiin konservatiivinen, mutta kunnioitettu Torcuato Fernández-Miranda Hevia. Fernández-Miranda oli toiminut entisen prinssi Juan Carlosin poliittisena ohjaajana 60-luvulla Francon pyynnöstä. Vaikka kolmas caudillo oli iäkäs, hän kykeni runnomaan läpi uuden perustuslain joka astui voimaan joulukuussa 1976.

Perustuslaki jatkoi Espanjan määrittelyä yhtenä valtiona, johon nyt liitettiin myös entinen Pohjois-Marokon protektoraatti. Espanjan virallinen kieli pysyi Kastilian espanjana, mutta valtio tunnusti joitain vähemmistökieliä kuten arabian, euskaran (baskin) ja katalaanin. Lisäksi katolisen kirkon yhteyksiä valtakoneistoon purettiin, mutta kirkkoa ei kuitenkaan täysin erotettu valtiosta. Toinen tärkeä, tosin vain nimellinen, muutos oli siirtyminen monarkiasta osittaiseen kaksipuoluedemokratiaan, jossa valtion päämiehenä toimii voittajapuolueen johtaja.

Kaksi virallisesti hyväksyttyä puoluetta ovat falangistien Movemiento Nacional (MN) ja Unión General de Trabajadores (Työläisunioni), joiden erot ovat kuitenkin käytännössä pienet. MN on pysynyt valtapuolueena uudistuksen jälkeenkin. Fernández-Miranda Hevian jäätyä eläkkeelle hänen tilalleen nousi lähinnä teollisuuspiirien tuella maltillisen linjan falangisti Leopoldo Calvo-Sotelo y Bustelo, joka on aiemmin toiminut kansallisen rautatieyhtiön presidenttinä.