Valtakunta » Uusi Eurooppa » Kartta » Iso-Britannia

Iso-Britannia

Valtakunnalle A. UHRIKALLIO

Vaikka sotaa ei koskaan käyty Englannin maaperällä, Saksan sukellusvenesaarto koetteli siviiliväestöä. Nälänhädästä, kurjuudesta ja sotilaallisista tappioista huolimatta Winston Churchill (1874-1965) jaksoi valaa britteihin taisteluhenkeä. Normandian maihinnousun epäonnistuminen ja kuninkaallisten ilmavoimien musertava tappio Luftwaffea vastaan maksoivat Churchillille hänen uransa. Heinäkuussa 1945 hallitus vaihtui ja Labour voitti yllättäen vaalit.

Sotaväsymys alkoi näkyä kaikkialla Normandian jälkeen. Vedettiin uudelleen esiin Hitlerin rauhantarjous vuodelta 1940, jolloin Saksa oli luvannut tukea britti-imperiumia merillä ja siirtomaissa vastineeksi Saksan hegemoniasta manner-Euroopassa. Ylähuoneessa Churchillia alettiin pitää sodanlietsojana, joka oli vahingoittanut kansakunnan etua jatkamalla sotaa ja myymällä imperiumin amerikkalaisille.

Saksa kosti Hampurin, Leipzigin ja Dresdenin pommitukset laajamittaisella ohjushyökkäyksellä Lontooseen. Britannian hallitus vakuuttui siitä, että sota oli päätettävä kunniallisesti mahdollisimman nopeasti. Lordi Halifax kutsuttiin takaisin Yhdysvalloista ulkoasiainsihteeriksi johtamaan aseleponeuvotteluja. Halifax oli jo sodan aikana tehnyt yksityisiä rauhantunnusteluja Saksan suuntaan, käyttämällä välimiehenä vanhaa Etonin-kumppaniaan John Lonsdale Bryansia, jolle hän järjesti kulkuluvat Eurooppaan.

Churchill jatkoi sotapolitiikan kannattamista oppositiosta käsin. Hänen mielestään fasismia oli vastustettava viimeiseen asti ja "ehdottoman antautumisen" politiikasta täytyi pitää kiinni. Hallituksen mielestä Yhdysvallat saattaisivat hyvinkin voittaa lopulta sodan, mutta englantilaisten kustannuksella. Iso-Britannia joutuisi kärsimään sodan välittömät seuraamukset. Mutta edes Yhdysvallat eivät enää Stalinin kukistumisen ja Normandian katastrofin jälkeen olleet innokkaita jatkamaan sotaa Euroopassa.

Aseleponeuvottelut käynnistyivät syksyllä 1945 kun sota muuttui atomisodaksi. Yhdysvallat pudottivat kaksi ydinpommia Japaniin ja yrittivät pudottaa kolmannen Berliiniin. Saksalaiset saivat pian oman atomiaseensa valmiiksi ja uhkasivat sillä Lontoota. Zürichin sopimus 22.4.1946 lopetti taistelut ja jakoi maailman etupiireihin länsiliittoutuneiden ja akselivaltojen välillä. Sopimus tuli liian myöhään jotta se olisi voinut pelastaa brittiläisen imperiumin. Sodan seurauksena Intia ja useat muut siirtomaat itsenäistyivät; Yhdysvallat kuittasivat Iso-Britannian sotavelkoja ottamalla haltuunsa jäljelle jääneet Iso-Britannian merentakaiset tukikohdat.

Vaalit voittanut Labour-puolue otti tehtäväkseen raunioituneen maan jälleenrakentamisen. Clement Attleen sosialistihallitus aloitti laajan ja kunnianhimoisen yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Tärkeitä teollisuudenaloja valtiollistettiin. Maahan luotiin kattava kansallinen terveydenhuoltolaitos. Yhdysvaltain antama ns. Marshall-apu nosti Iso-Britannian talouden nopeasti takaisin jaloilleen. Tappio vaikutti kuitenkin syvästi englantilaisten tuntoihin ja sotaa seurasi pitkä henkisen lamaannuksen kausi, jolloin brittien poliittista elämää leimasi voimakas vasemmistolaisuus ja pasifismi.

Marshall-apu ja ”rautaesiripun” laskeutuminen Eurooppaan teki Iso-Britanniasta täysin riippuvaisen Yhdysvalloista. Siirtomaaimperiumin purkautuminen oli alkanut jo sodan aikana; tappion jälkeen brittien arvostus kehitysmaissa rapisi entisestään. Äärivasemmisto sai yhä enemmän valtaa ja Labour-Britannia näki tehtäväkseen alusmaiden auttamisen kohti itsenäisyyttä, menestystä ja sosialismia. Imperiumi muutettiin tasa-arvoiseksi Kansainyhteisöksi, jossa oli alunperin 36 jäsentä.

Transjordania itsenäistyi 1946, Intia ja Uusi-Seelanti 1947, Burma ja Sri Lanka 1948. Kanada oli loikannut leiristä jo heti sodan päätyttyä, jolloin pääministeri W. L. Mackenzie King julisti Kanadan itsenäiseksi ja alkoi lähentyä Yhdysvaltoja. Irlanti, joka toivoi Ulsterin miehityksen pikaista loppumista, ärsytti tahallaan Iso-Britanniaa solmimalla Valtakunnan kanssa kauppasopimuksen ja lähettämällä virallisen surunvalittelunsa Adolf Hitlerin poismenon johdosta keväällä 1951.

Egyptissä kuningas Farouk, jota natsien levittämä pan-islamilainen aate elähdytti, kansallisti Suezin kanavan, erosi Kansainyhteisöstä ja liitti Sudanin itseensä. 1950 alkoi Lähi-Idän sota, joka oli ensimmäinen kylmän sodan konflikteista. Vaikka virallisesti kyse oli Syyrian, Libanonin ja Irakin sisäisistä taisteluista, taisteluihin osallistui laajalti sekä akselivaltain että liittoutuneiden joukkoja. Tappion häämöttäessä Yhdysvaltain presidentti Truman harkitsi jopa käyttävänsä ydinasetta, ja kolmas maailmansota oli lähellä. Sodan seurauksena Egypti, Syyria ja Irak yhdistyivät 1958 Yhdistyneeksi Arabitasavallaksi, joka liittoutui Suur-Saksan kanssa.

Labourin ajama siirtomaajärjestelmän purkaminen ja afrikkalaisten suosiminen aiheutti Etelä-Afrikassa jyrkän vastareaktion.  Afrikaner National Party sai sodanjälkeisissä vaaleissa ylivoimaisen enemmistön, loi rotuerotteluun pohjautuvan apartheid-järjestelmän ja irtautui Kansanyhteisöstä. Pian tämän jälkeen Rhodesiassa syntyi pitkällinen sisällissota. Ian Smith julisti Rhodesian itsenäiseksi apartheid-valtioksi 11. marraskuuta 1965. Etelä-Afrikka ja Rhodesia suuntautuivat ulkopoliittisesti ensin Portugaliin, sitten varovaisesti kohti Valtakuntaa.

Saksan tukemat kansallisvallankumoukselliset liikkeet karkoittivat britit useimmista muistakin siirtokunnistaan. Natsien jatkuva aseellinen tuki Irlannin patriooteille johti kansannousuun Ulsterissa 1964, jonka kukistaminen vaati Iso-Britannialta huomattavia voimavaroja. Samaan aikaan jopa maan sisällä alkoi esiintyä separatistista liikehdintää, erityisesti Skotlannissa. Australia erosi 1968 Kansainyhteisöstä ja liittyi kiinteästi mukaan Atlantin sopimukseen (Western Hemisphere Defense Treaty). Tyynenmeren saaret erosivat Kansainyhteisöstä 1968-1975 ja liittyivät Amerikan Yhdysvaltoihin.

1964-1979 Britanniaa hallitsivat jatkuvasti vaihtuvat hallitukset. Labour pyristeli taloudellisten kriisien voittamiseksi ja teollisen rakenteen modernisoimiseksi. Ongelmia olivat inflaatio, korkea työttömyys ja ammattiliittojen tyytymättömyys. Ammattiliitot kaatoivat yllättäen Labourin viimeisen hallituksen, jolloin valtaan nousi konservatiivien Margaret Thatcher.

Thatcherin Britannian politiikka teki täyskäännöksen valtiososialismista amerikkalaiseen uusliberalismiin. Hän kavensi lainsäädännöllisesti ammattiliittojen valtaa, purki sosiaaliturvan ja aloitti valtion omistusten yksityistämisen. Hän myös sitoi maansa entistä tiukemmin sitein Yhdysvaltoihin ja Atlantin sopimukseen. Samalla Thatcher pyrki vahvistamaan Britannian heikkoa itsetuntoa, joka kärsi edelleen toisen maailmansodan nöyryytyksestä.

Thatcherin politiikka on vahvistanut Britannian taloutta, mutta sen kansalaisten kustannuksella. Ero rikkaiden ja köyhien välillä on kohonnut jopa jyrkemmäksi kuin Yhdysvalloissa. Britannian historian ja kansallisen identiteetin vähättely ja riippuvuus USA:sta näkyy pitkälle edenneenä amerikanisoitumisena. Entisestä imperiumin emämaasta on tullut monien kriitikoiden mielestä vain yksi Yhdysvaltain monista sillanpääasemista ja sotilastukikohdista maailmassa.